Kokkailua ja siivousta

Taas mennyt yli viikko kun olen kirjoitellut, muutaman kerran olen jo aloittanut mutta sitten on tullut vaan olo että ei jaksa. Viikon aikana on tapahtunut kaikenlaista. Viime viikolla oli pitkä viikonloppu, koska saimme maanantainkin vapaaksi tiistaisen itsenäisyyspäivän kunniaksi. Nuo neljä vapaapäivää teki minulle todella hyvää, mulla on ollut taas vaikeuksia saada nukuttua ja aloin jo tuntea elimistössäni lyhyet 4-6 tunnin yöunet kun oikeasti tarvitsisin 9-11 tuntia unta, jotta olisin oikeasti virkeä.
Keskiviikkona oli taas niitä kamalia paritansseja. Inhoon niitä niin paljon, onneksi ensi viikolla on enää kenraalit ja itse tanssiaiset ja sitten paritanssit on ohi ikuisiksi ajoiksi, ellen tanssi wanhoja.
Viime viikolla päätin kokeilla uusia ruokia, meillä kun yleensä on ruokana riisiä ja kanaa ja spagettia ja jauhelihakastiketta vuorotellen. Keskiviikkona tein suikalepataa kiinalaisittain, mikä oli tosi hyvää. Torstaina tein itse pitsaa, mikä olisi varmaan voinut olla ihan hyvää jos olisin tehnyt ohuemman pohjan. Perjantaina tein kanawokkia nuudeleilla, mikä oli ihan jees, tosin mieluiten noista ruoista teen uudestaan suikalepataa.
Lauantaina olin töissä ja sitten illalla aloin siivoamaan huonettani. Olikin jo korkea aika, kaapit olivat aivan sekaisin ja lattialla oli tuskin tilaa kävellä. Vasta sunnuntaina sain siivottua loppuun asti ja laitoin hieman joulukoristeita esille ja uusia julisteita seinälleni. Otin myös ennen ja jälkeen kuvat, vaikka jälkimmäisetkään kuvat eivät ole niin siistejä, kuten useimmilla ihmisillä on, minulle se on erittäin siisti.

En kyllä tiedä mistä sain tuohon siivousprojektiin energiaa. Viime aikoina olen ollut normaalia masentuneempi. Tuntuu, ettei ole enää yhtään hetkeä jolloin olisin oikeasti iloinen. En vain jaksaisi enää pitää tekohymyä kasvoillani vaikka oikeasti haluaisin vain käpertyä peiton alle ikuisiksi ajoiksi. Minua on myös alettu taas vaihteeksi kiusaamaan enemmän, sitähän olikin niin ikävä. Viime perjantaina minua haukuttiin lihavaksi, mikä harmittaa todella paljon. Tiedän, että olen lihonut mutta silti, ei ole kiva kun joku sen sanoo ääneen. Toivottavasti tämä talvivarasto kuitenkin sulaa parissa kuukaudessa pois. Tänään neljä rinnakkaisluokan poikaa fysiikan tunnilla haukkuivat minua kaikilla mahdollisilla tavoilla niin että koko muukin luokka kuuli. Yksi heistä myös heitteli minua puoli tuntia märillä paperinpalasilla... Siinä sitten yrität olla kuin et välittäisi ja hymyillä, vaikka oikeasti voisit juosta vain pois luokasta koska haluaisit huutaa ja kiljua ja itkeä niin paljon kuin vaan voi. Myös kaikenlaista muutakin on mulle tehty ja sanottu, mutta en jaksa enää kirjoittaa siitä.

Yksi asia minua kuitenkin vaivaa eniten. Onko minusta tulossa riippuvainen lääkkeestä, jota en edes saisi käyttää? Polven tähystyksen jälkeen sain Panacodeja lievittämään särkyä. Toipumisen aikana kuitenkin huomasin, miten se auttaa myös päänsärkyyn. Nyt kun tähystyksestä on yli kaksi kuukautta, otan isäni Panacodeja kipuihin. Aikaisemmin otin ihan syyn takia. Minulla on välillä erittäin kovia päänsärkyjä, mihin ei auta muu kuin tuo Panacod. Lisäksi polveani edelleen särkee, joten tarvitsen särkylääkettä siihenkin. No, ennen siinä ei ollut mitään ongelmaa, otin Panacodeja 0-2 viikossa. Pari viikkoa sitten huomasin että Panacod vie paitsi fyysisen säryn, se myös helpottaa henkistä kipua. Tulee ihanan rentoutunut fiilis ja tuntuu pari tuntia, että kaikki on hyvin, ei ole mitään vialla - ainakaan niin pahasti kuin muuten. Lisäksi, jos sen ottaa iltaisin, se helpottaa nukahtamista. Googletin mitä aineita Panacodissa on, mikä voisi aiheuttaa tämän. Syyllinen löytyikin, Panacodissa on kodeiinia, joka on opiaatteihin kuuluva lääkeaine ja mikä muuttuu maksassa morfiinin kaltaiseksi aineeksi. Nyt olen parin viikon ajan ottanut melkein joka päivä yhden pillerin. Se ei vielä ole paljon, mutta kuitenkin. En edes tiedä onko minulla oikeita särkyjä vai kuvittelenko vain, jotta voisin ottaa huolettomana taas yhden pillerin. Ennen vielä otin vain kotona, mutta parina päivänä olen ottanut koulussakin. Jos tätä asiaa suurentelisi paljon, voisi sanoa että vedän koulussa huumeita. Huomenna minulla on kuitenkin tuosta polvesta lääkäri, jospa sille voisi tehdä jotain vielä, jotta kivut lähtisivät, en välttämättä enää tarvitsisi tuota "kiellettyä" ainetta.

Paritansseja ja kauhuleffa

Taidanpa taas aloittaa kertomalla päivä kerrallaan...

Tiistaina meillä oli uskonnon koe, mihin kyllä luin kirjasta kahdesti ja tein samalla alleviivauksia ja vihosta luin muutaman kerran ja ajattelin, että se riittää, sillä aikaisemminkin on muihin kokeisiin riittäny, mutta toisin kävi. Kun sain kokeeni eteeni, ei minulla ollut mitään hajua, mitä kysymyksiin olisi pitänyt vastata. Osasin evankeliumien kirjoittajat, mutta siinä ne tietoni sitten olivatkin. En usko että pääsen edes läpi kokeesta, siihen nimittäin vaaditaan 10 pistettä ja itse sain ehkäpä 3 hyvällä tuurilla, jos opettaja antaa jostain selityksistäni pisteitä säälistä, kun sentään yritin. Olen vieläkin ihan hämilläni, miten niin pääsi käymään, ennen olen jopa yrittämättä saanut vähintään 7½. Tänä vuonna vaan on mennyt huonosti, äikän kokeestakin tuli 6+ vaikka siihenkin oikeasti yritin lukea. Ehkäpä tieto ei vain uppoa aivoihini. Mietityttää miten muka pärjään lukiossa jos saan jo nyt näin huonoja numeroita vaikka yritän.

Keskiviikkona sitten koko päivä alkoi huonosti. Nukuin pommiin ja myöhästyin koulusta 20 minuuttia. Kun menin tunnille, mikä oli fysiikkaa missä on osa meidän luokasta ja osa rinnakkaisluokasta yhdistettynä, niin kahden pojan suusta kuului: "eiiii". Jee, tosi hyvä fiilis. Lopputunnin sainkin kuunnella ties mitä huuteluita. Skillet -paitani oli edelleen se suurin aihe, oikeasti voisivat jo keksiä jotain muuta. Enkun tunnilla en taaskaan pystynyt  lausumaan sanoja ääneen, en vain saa sanoja tulemaan. Sitten oli tietysti niitä ihania paritansseja, maailman kamalin asia. 

Ensinnäkin tässä syyt miksi paritanssit ovat kamalia: 

1. En osaa tanssia yhtään

2. Mulla ei ole minkäänlaista rytmitajua, mikä korostaa vielä sitä etten osaa tanssia

3. Oon tosi huono oppimaan askelia ja muistamaan ne oikeassa järjestyksessä

4. En ole mikään viehättävä näky, joten kukaan ei halua tanssia mun kanssa

5. Nolaan itseni aina kun tanssin, varsinkin paritansseissa

6. Joka vuosi näistä paritansseista tulee kauhea stressi

Nämä kaikki kun toteutuu yhtä aikaa kaksi tuntia niin kyllä on huono olo sen jälkeen. Tietenkin sain aloitusparikseni sellaisen joka on paras tanssija yseistä ja itse kun en osaa tanssia yhtään niin tosi kiva juttu. Yseillähän on joka vuosi aina kolme tanssia, marssi bolognese (tai joku sellane, en ees tiiä sen nimee), sellainen jännä piiritanssi jossa vaihtuu pari koko ajan ja sitten vielä perinteinen valssi. Näistä en osannut kuin piiritanssin siedettävästi. Marssissa piti koko ajan miettiä tarkasti mitä pitää tehdä, mutta sekin sujui ihan jees. Pahin olikin valssi. En vain osaa tanssia valssia. Mulla ei oo sitä rytmitajua, joten en vain pysy tahdissa. Toki helpottaisi varmaan jos laskisi yks-kaks-kol, mutta ei sellaseen oo aikaa kun pitää varoo astumasta toisen varpaille. Näitten juhlassa esitettävien tanssien lisäksi sitten opeteltiin viel yks muukin tanssi "ihan vaan huvin vuoks". Siis sen tanssin perusosa oli se että samaa juttua tehdään koko ajan, mutta en tajunnut miten ne jalat meni, joten pyysin kaveria nopeesti näyttämään vierestä miten se menee, mikä olikin hyvä juttu sillä hetken päästä vaihdettiin pareja ja tanssiin tuli lisää vaikeutta - tytön piti pyörähtää pojan käden alta joka kolmannella askeleella. Oikeesti, mistä ne opettajat vetää niitä tansseja. No sain parikseni tietysti taas hyvän tanssijan, jolla on rytmitaju ja itse olin pihalla kuin lumiukko koko asiasta. No, parin harjoittelukerran jälkeen vihdoin ymmärsin, mutta en tajunnut että minunhan täytyy hieman mennä alaspäin kun menen käsivarren alitse, tajusin sen vasta siinä vaiheessa kun pojan kyynerpää osui päähäni, ai että sitä häpeän määrää. Onneksi tanssiharkat loppuikin siihen ja melkein juoksin ulos salista. Ensi viikkoa odotellessa...

Torstai menikin sitte ihan hyvin, illalla yritin katsoa kauhuleffaa, mutta katsoin sitä ehkä minuutin, jolloin oli pakko vaihtaa kanavaa kun pelotti/jännitti liikaa. Ja tämän minuutin aikana siinä vain kuvattiin kuinka kamera lähestyi taloa ja joku tyyppi meni kyseiseen taloon sisälle, mikä oli aivan tyhjä ja siinä vaiheessa pelotti niin paljon että huhhuh.

Perjantaina olikin sitten hyvä päivä. Koulussa oli vain matematiikkaa, yhteiskuntaoppia ja itsenäisyys/lakkiaisjuhla. Päästiinkin jo yhdeltä koulusta. Kahdelta isäpuoleni tuli hakemaan tavaroita, mitä aion myydä pois ja äiti lupasi laitella niitä huutonettiin kun itselläni ei mahista myydä netis ja kirppispöytäkin maksaa 30e, joten siitä jäisi luultavasti vain tappiolle. Oli ihan kiva juttu vaihtaa kuulumisia, oikeastaan tykkään isäpuolestani enemmän kuin äidistäni, mikä tuntuu itsestäni aivan kamalalta ja väärältä, koska omaa äitiäänhän pitäisi rakastaa. Toisaalta, minusta on tuntunut ihan pienestä asti siltä, että äitini ei ole pitänyt minusta, joten miksi minunkaan pitäisi pitää hänestä. Eilen päätin katsoa kauhuleffan, sillä en ole koskaan katsonut kauhuleffaa kuin ehkä viisi minuuttia, koska olen tällainen säikky. Maikkarilta tuli Hohto, mikä oli aikas pelottava, mutta ihan hyvä leffa ja olen niiin tyytyväinen kun uskalsin katsoa sen, nyt olen katsonut yhden kauhuelokuvankin!

Tänään sitten olikin tällainen rento vapaapäivä, tai olinhan taas kaksi tuntia töissä, mutta ei se tunnu kovinkaan paljoa työltä. Tosin tuon työn takia en päässyt joulukadun avajaisiin, mutta näinpähän edes ilotulituksen huoneeni ikkunasta, asutaan nimittäin niin keskustassa ja vieläpä mäen päällä niin ei tarvinnut mennä edes ulos asti katsomaan. 

En kyllä oikeastaan tykkää vapaapäivistä, silloin yleensä tulee istuttua sisällä koko päivä tekemättä mitään. Toisaalta, en tykkää myöskään koulupäivistä. Oikeastaan kaikessa on niin, etten tykkää kummastakaan vaihtoehdosta. Useissa vieläpä pitää itse valita toinen. Ja kun joka päivä pitää tehdä niitä valintoja niin useasti tulee valittuja niitä vääriä mitkä harmittaa myöhemmin ja toivoo että olisi valinnut sen toisen. Muutama valinta menneisyydessä on sellainen mitkä harmittavat edelleen. 

Yksi oli kun pienenä, noin 5 vuotiaana olin äitini mukana kun hän meni ystävänsä kanssa katsomaan asuntoa. Tällöin vanhempani olivat vielä yhdessä, mutta näin myöhemmin tajusin että äitini silloin etsi uutta asuntoa itselleen ja uudelle miesystävälleen. En muista kiellettiinkö minua vai jätinkö muuten vain kertomatta asunnosta isälleni, mutta en siis kuitenkaan kertonut. Kun äitini sitten eräs päivä muutti pois, muistan kuinka lähdin isäni kanssa ajelulle kun isä ei varmaan kestänyt katsoa äidin muuttavan. Silloin kun näin isäni itkevän. tajusin, että minun olisi pitänyt kertoa. Tiedän, että ei kertominen varmasti olisi muuttanut asiaa ja saattoihan olla että äitini oli silloin jo kertonut etsivänsä uutta asuntoa, mutta silti se jotenkin kaivaa vieläkin mieltä. 

Toinen on se, kun ensimmäisen koulupäivän aamuna mietin, miten laitan hiukseni. Olin peilin edessä ja hiukseni olivat edestä niin pitkät että minun piti päättää teenkö keskijakauksen vaiko sivujakauksen. Olin jossain nähnyt kuvan pojasta jonka hiukset olivat geelillä laitettu sivulle, joten päätin tehdä keskijakauksen sillä sivujakaus oli mielestäni poikamainen. Tämä kadutti suuresti 12 vuotiaana, sillä minua alettiin kiusata keskijakauksestani, joten seurauksena leikkasin etuhiukseni kokonaan pois, ja tämä myös kadutti sitten myöhemmin hieman mutta ei niin pahasti kuin se että olin ekaluokkalaisena valinnut väärän jakauksen. Tämä tulee aina silloin tällöin mieleeni ja tulee sellainen jännä katumuksen/häpeän tunne.

Huhhuh, tulipa tästä taas pitkä, mutta sainpahan taas purkaa ajatuksiani melkein viikon ajalta.