Kokkailua ja siivousta

Taas mennyt yli viikko kun olen kirjoitellut, muutaman kerran olen jo aloittanut mutta sitten on tullut vaan olo että ei jaksa. Viikon aikana on tapahtunut kaikenlaista. Viime viikolla oli pitkä viikonloppu, koska saimme maanantainkin vapaaksi tiistaisen itsenäisyyspäivän kunniaksi. Nuo neljä vapaapäivää teki minulle todella hyvää, mulla on ollut taas vaikeuksia saada nukuttua ja aloin jo tuntea elimistössäni lyhyet 4-6 tunnin yöunet kun oikeasti tarvitsisin 9-11 tuntia unta, jotta olisin oikeasti virkeä.
Keskiviikkona oli taas niitä kamalia paritansseja. Inhoon niitä niin paljon, onneksi ensi viikolla on enää kenraalit ja itse tanssiaiset ja sitten paritanssit on ohi ikuisiksi ajoiksi, ellen tanssi wanhoja.
Viime viikolla päätin kokeilla uusia ruokia, meillä kun yleensä on ruokana riisiä ja kanaa ja spagettia ja jauhelihakastiketta vuorotellen. Keskiviikkona tein suikalepataa kiinalaisittain, mikä oli tosi hyvää. Torstaina tein itse pitsaa, mikä olisi varmaan voinut olla ihan hyvää jos olisin tehnyt ohuemman pohjan. Perjantaina tein kanawokkia nuudeleilla, mikä oli ihan jees, tosin mieluiten noista ruoista teen uudestaan suikalepataa.
Lauantaina olin töissä ja sitten illalla aloin siivoamaan huonettani. Olikin jo korkea aika, kaapit olivat aivan sekaisin ja lattialla oli tuskin tilaa kävellä. Vasta sunnuntaina sain siivottua loppuun asti ja laitoin hieman joulukoristeita esille ja uusia julisteita seinälleni. Otin myös ennen ja jälkeen kuvat, vaikka jälkimmäisetkään kuvat eivät ole niin siistejä, kuten useimmilla ihmisillä on, minulle se on erittäin siisti.

En kyllä tiedä mistä sain tuohon siivousprojektiin energiaa. Viime aikoina olen ollut normaalia masentuneempi. Tuntuu, ettei ole enää yhtään hetkeä jolloin olisin oikeasti iloinen. En vain jaksaisi enää pitää tekohymyä kasvoillani vaikka oikeasti haluaisin vain käpertyä peiton alle ikuisiksi ajoiksi. Minua on myös alettu taas vaihteeksi kiusaamaan enemmän, sitähän olikin niin ikävä. Viime perjantaina minua haukuttiin lihavaksi, mikä harmittaa todella paljon. Tiedän, että olen lihonut mutta silti, ei ole kiva kun joku sen sanoo ääneen. Toivottavasti tämä talvivarasto kuitenkin sulaa parissa kuukaudessa pois. Tänään neljä rinnakkaisluokan poikaa fysiikan tunnilla haukkuivat minua kaikilla mahdollisilla tavoilla niin että koko muukin luokka kuuli. Yksi heistä myös heitteli minua puoli tuntia märillä paperinpalasilla... Siinä sitten yrität olla kuin et välittäisi ja hymyillä, vaikka oikeasti voisit juosta vain pois luokasta koska haluaisit huutaa ja kiljua ja itkeä niin paljon kuin vaan voi. Myös kaikenlaista muutakin on mulle tehty ja sanottu, mutta en jaksa enää kirjoittaa siitä.

Yksi asia minua kuitenkin vaivaa eniten. Onko minusta tulossa riippuvainen lääkkeestä, jota en edes saisi käyttää? Polven tähystyksen jälkeen sain Panacodeja lievittämään särkyä. Toipumisen aikana kuitenkin huomasin, miten se auttaa myös päänsärkyyn. Nyt kun tähystyksestä on yli kaksi kuukautta, otan isäni Panacodeja kipuihin. Aikaisemmin otin ihan syyn takia. Minulla on välillä erittäin kovia päänsärkyjä, mihin ei auta muu kuin tuo Panacod. Lisäksi polveani edelleen särkee, joten tarvitsen särkylääkettä siihenkin. No, ennen siinä ei ollut mitään ongelmaa, otin Panacodeja 0-2 viikossa. Pari viikkoa sitten huomasin että Panacod vie paitsi fyysisen säryn, se myös helpottaa henkistä kipua. Tulee ihanan rentoutunut fiilis ja tuntuu pari tuntia, että kaikki on hyvin, ei ole mitään vialla - ainakaan niin pahasti kuin muuten. Lisäksi, jos sen ottaa iltaisin, se helpottaa nukahtamista. Googletin mitä aineita Panacodissa on, mikä voisi aiheuttaa tämän. Syyllinen löytyikin, Panacodissa on kodeiinia, joka on opiaatteihin kuuluva lääkeaine ja mikä muuttuu maksassa morfiinin kaltaiseksi aineeksi. Nyt olen parin viikon ajan ottanut melkein joka päivä yhden pillerin. Se ei vielä ole paljon, mutta kuitenkin. En edes tiedä onko minulla oikeita särkyjä vai kuvittelenko vain, jotta voisin ottaa huolettomana taas yhden pillerin. Ennen vielä otin vain kotona, mutta parina päivänä olen ottanut koulussakin. Jos tätä asiaa suurentelisi paljon, voisi sanoa että vedän koulussa huumeita. Huomenna minulla on kuitenkin tuosta polvesta lääkäri, jospa sille voisi tehdä jotain vielä, jotta kivut lähtisivät, en välttämättä enää tarvitsisi tuota "kiellettyä" ainetta.

Paritansseja ja kauhuleffa

Taidanpa taas aloittaa kertomalla päivä kerrallaan...

Tiistaina meillä oli uskonnon koe, mihin kyllä luin kirjasta kahdesti ja tein samalla alleviivauksia ja vihosta luin muutaman kerran ja ajattelin, että se riittää, sillä aikaisemminkin on muihin kokeisiin riittäny, mutta toisin kävi. Kun sain kokeeni eteeni, ei minulla ollut mitään hajua, mitä kysymyksiin olisi pitänyt vastata. Osasin evankeliumien kirjoittajat, mutta siinä ne tietoni sitten olivatkin. En usko että pääsen edes läpi kokeesta, siihen nimittäin vaaditaan 10 pistettä ja itse sain ehkäpä 3 hyvällä tuurilla, jos opettaja antaa jostain selityksistäni pisteitä säälistä, kun sentään yritin. Olen vieläkin ihan hämilläni, miten niin pääsi käymään, ennen olen jopa yrittämättä saanut vähintään 7½. Tänä vuonna vaan on mennyt huonosti, äikän kokeestakin tuli 6+ vaikka siihenkin oikeasti yritin lukea. Ehkäpä tieto ei vain uppoa aivoihini. Mietityttää miten muka pärjään lukiossa jos saan jo nyt näin huonoja numeroita vaikka yritän.

Keskiviikkona sitten koko päivä alkoi huonosti. Nukuin pommiin ja myöhästyin koulusta 20 minuuttia. Kun menin tunnille, mikä oli fysiikkaa missä on osa meidän luokasta ja osa rinnakkaisluokasta yhdistettynä, niin kahden pojan suusta kuului: "eiiii". Jee, tosi hyvä fiilis. Lopputunnin sainkin kuunnella ties mitä huuteluita. Skillet -paitani oli edelleen se suurin aihe, oikeasti voisivat jo keksiä jotain muuta. Enkun tunnilla en taaskaan pystynyt  lausumaan sanoja ääneen, en vain saa sanoja tulemaan. Sitten oli tietysti niitä ihania paritansseja, maailman kamalin asia. 

Ensinnäkin tässä syyt miksi paritanssit ovat kamalia: 

1. En osaa tanssia yhtään

2. Mulla ei ole minkäänlaista rytmitajua, mikä korostaa vielä sitä etten osaa tanssia

3. Oon tosi huono oppimaan askelia ja muistamaan ne oikeassa järjestyksessä

4. En ole mikään viehättävä näky, joten kukaan ei halua tanssia mun kanssa

5. Nolaan itseni aina kun tanssin, varsinkin paritansseissa

6. Joka vuosi näistä paritansseista tulee kauhea stressi

Nämä kaikki kun toteutuu yhtä aikaa kaksi tuntia niin kyllä on huono olo sen jälkeen. Tietenkin sain aloitusparikseni sellaisen joka on paras tanssija yseistä ja itse kun en osaa tanssia yhtään niin tosi kiva juttu. Yseillähän on joka vuosi aina kolme tanssia, marssi bolognese (tai joku sellane, en ees tiiä sen nimee), sellainen jännä piiritanssi jossa vaihtuu pari koko ajan ja sitten vielä perinteinen valssi. Näistä en osannut kuin piiritanssin siedettävästi. Marssissa piti koko ajan miettiä tarkasti mitä pitää tehdä, mutta sekin sujui ihan jees. Pahin olikin valssi. En vain osaa tanssia valssia. Mulla ei oo sitä rytmitajua, joten en vain pysy tahdissa. Toki helpottaisi varmaan jos laskisi yks-kaks-kol, mutta ei sellaseen oo aikaa kun pitää varoo astumasta toisen varpaille. Näitten juhlassa esitettävien tanssien lisäksi sitten opeteltiin viel yks muukin tanssi "ihan vaan huvin vuoks". Siis sen tanssin perusosa oli se että samaa juttua tehdään koko ajan, mutta en tajunnut miten ne jalat meni, joten pyysin kaveria nopeesti näyttämään vierestä miten se menee, mikä olikin hyvä juttu sillä hetken päästä vaihdettiin pareja ja tanssiin tuli lisää vaikeutta - tytön piti pyörähtää pojan käden alta joka kolmannella askeleella. Oikeesti, mistä ne opettajat vetää niitä tansseja. No sain parikseni tietysti taas hyvän tanssijan, jolla on rytmitaju ja itse olin pihalla kuin lumiukko koko asiasta. No, parin harjoittelukerran jälkeen vihdoin ymmärsin, mutta en tajunnut että minunhan täytyy hieman mennä alaspäin kun menen käsivarren alitse, tajusin sen vasta siinä vaiheessa kun pojan kyynerpää osui päähäni, ai että sitä häpeän määrää. Onneksi tanssiharkat loppuikin siihen ja melkein juoksin ulos salista. Ensi viikkoa odotellessa...

Torstai menikin sitte ihan hyvin, illalla yritin katsoa kauhuleffaa, mutta katsoin sitä ehkä minuutin, jolloin oli pakko vaihtaa kanavaa kun pelotti/jännitti liikaa. Ja tämän minuutin aikana siinä vain kuvattiin kuinka kamera lähestyi taloa ja joku tyyppi meni kyseiseen taloon sisälle, mikä oli aivan tyhjä ja siinä vaiheessa pelotti niin paljon että huhhuh.

Perjantaina olikin sitten hyvä päivä. Koulussa oli vain matematiikkaa, yhteiskuntaoppia ja itsenäisyys/lakkiaisjuhla. Päästiinkin jo yhdeltä koulusta. Kahdelta isäpuoleni tuli hakemaan tavaroita, mitä aion myydä pois ja äiti lupasi laitella niitä huutonettiin kun itselläni ei mahista myydä netis ja kirppispöytäkin maksaa 30e, joten siitä jäisi luultavasti vain tappiolle. Oli ihan kiva juttu vaihtaa kuulumisia, oikeastaan tykkään isäpuolestani enemmän kuin äidistäni, mikä tuntuu itsestäni aivan kamalalta ja väärältä, koska omaa äitiäänhän pitäisi rakastaa. Toisaalta, minusta on tuntunut ihan pienestä asti siltä, että äitini ei ole pitänyt minusta, joten miksi minunkaan pitäisi pitää hänestä. Eilen päätin katsoa kauhuleffan, sillä en ole koskaan katsonut kauhuleffaa kuin ehkä viisi minuuttia, koska olen tällainen säikky. Maikkarilta tuli Hohto, mikä oli aikas pelottava, mutta ihan hyvä leffa ja olen niiin tyytyväinen kun uskalsin katsoa sen, nyt olen katsonut yhden kauhuelokuvankin!

Tänään sitten olikin tällainen rento vapaapäivä, tai olinhan taas kaksi tuntia töissä, mutta ei se tunnu kovinkaan paljoa työltä. Tosin tuon työn takia en päässyt joulukadun avajaisiin, mutta näinpähän edes ilotulituksen huoneeni ikkunasta, asutaan nimittäin niin keskustassa ja vieläpä mäen päällä niin ei tarvinnut mennä edes ulos asti katsomaan. 

En kyllä oikeastaan tykkää vapaapäivistä, silloin yleensä tulee istuttua sisällä koko päivä tekemättä mitään. Toisaalta, en tykkää myöskään koulupäivistä. Oikeastaan kaikessa on niin, etten tykkää kummastakaan vaihtoehdosta. Useissa vieläpä pitää itse valita toinen. Ja kun joka päivä pitää tehdä niitä valintoja niin useasti tulee valittuja niitä vääriä mitkä harmittaa myöhemmin ja toivoo että olisi valinnut sen toisen. Muutama valinta menneisyydessä on sellainen mitkä harmittavat edelleen. 

Yksi oli kun pienenä, noin 5 vuotiaana olin äitini mukana kun hän meni ystävänsä kanssa katsomaan asuntoa. Tällöin vanhempani olivat vielä yhdessä, mutta näin myöhemmin tajusin että äitini silloin etsi uutta asuntoa itselleen ja uudelle miesystävälleen. En muista kiellettiinkö minua vai jätinkö muuten vain kertomatta asunnosta isälleni, mutta en siis kuitenkaan kertonut. Kun äitini sitten eräs päivä muutti pois, muistan kuinka lähdin isäni kanssa ajelulle kun isä ei varmaan kestänyt katsoa äidin muuttavan. Silloin kun näin isäni itkevän. tajusin, että minun olisi pitänyt kertoa. Tiedän, että ei kertominen varmasti olisi muuttanut asiaa ja saattoihan olla että äitini oli silloin jo kertonut etsivänsä uutta asuntoa, mutta silti se jotenkin kaivaa vieläkin mieltä. 

Toinen on se, kun ensimmäisen koulupäivän aamuna mietin, miten laitan hiukseni. Olin peilin edessä ja hiukseni olivat edestä niin pitkät että minun piti päättää teenkö keskijakauksen vaiko sivujakauksen. Olin jossain nähnyt kuvan pojasta jonka hiukset olivat geelillä laitettu sivulle, joten päätin tehdä keskijakauksen sillä sivujakaus oli mielestäni poikamainen. Tämä kadutti suuresti 12 vuotiaana, sillä minua alettiin kiusata keskijakauksestani, joten seurauksena leikkasin etuhiukseni kokonaan pois, ja tämä myös kadutti sitten myöhemmin hieman mutta ei niin pahasti kuin se että olin ekaluokkalaisena valinnut väärän jakauksen. Tämä tulee aina silloin tällöin mieleeni ja tulee sellainen jännä katumuksen/häpeän tunne.

Huhhuh, tulipa tästä taas pitkä, mutta sainpahan taas purkaa ajatuksiani melkein viikon ajalta.

Joulu lähestyy hiljalleen

On ihan kummallista, miten kohta voi jo olla Joulu! Syksy on mennyt todella nopeasti, vaikka yleensä tuntuu että aika ei mene eteenpäin ollenkaan. Viime vikolla vasta oikein tajusin, että hei, enää alle kuukausi jouluun. Tätini tuli perjantaina käymään täällä meillä päin. Isäni oli koonnut tätini miehelle tietokoneen ja samalla kun tätini tuli sitä hakemaan, hän kävi myös mummoni luona muistisairaiden vainhainkodissa. Menin tätini mukaan ja yllätyin, miten mummoni muisti kuka olen, sillä yleensä hän sekoittaa minut serkkuuni, varsinkin jos olen tätini mukana. Sielläkin oli jo joulutohinat käynnissä, piti laittaa koristeita esiin ja suunnitella saisiko sinne jonkun pienen muovikuusen raahattua. Lisäksi kävin tätini kanssa kaupassa ja tätini osti minulle joulukalenterin. Sellaisen aivan perinteisen, mutta nehän ovat niitä parhaita. Isäni kysyi kun näytin joulukalenteria, että tarvitseeko muka minun ikäiseni enää joulukalenteria ja vastasin että tottakai, sehän kuuluu jouluun! Mielestäni joulusta voi nauttia niin lapset, nuoret, aikuiset kuin vanhuksetkin. Ei pitäisi olla ikärajaa jolloin ei voisi ostaa joulukalenteria tai olla iloinen saatuaan joululahjan.

Lauantaina päätin käydä katsomassa, löytyisikö jostain kynttilöitä, joita voisin polttaa adventtina. Ensin meinasin ostaa kynttelikön ja siihen neljä kynttilää, mutta kun huomasin että pelkkä kynttelikkö maksaa 5e, päätin ostaa paketin lyhtykynttilöitä ja polttaa niitä lautasen päällä. Mukaan tarttui myös enkelikello. Muistan, kun isomummollani oli aina sellainen ja ihastelin sitä pikkuisena ja päätin, että voisin ostaa tänä jouluna itsellenikin sellaisen. Minulla on ollut tapana säilyttää kaikki vanhat joulukoristeet, mutta myös ostaa joka joulu uusia. Näyttäähän se vähän hassulta kun on tiikeripehmolelu, jolla on päässään tonttulakki ja vieressä on enkelipatsas, mutta vanhat esineet tuovat mieleen muistoja vanhoista jouluista. Sunnuntaina sitten meninkin taas kirkkoon leiman perässä, ja oikeastaan tällä kertaa myös hyvin mielellänikin. Kirkossa oli paljon enemmän ihmisiä kuin tavallisesti, johtuen varmasti adventista. Hyvin kirkonpenkeillä silti oli tilaa ja menin istumaan toiseksi viimeiseen riviin ja naureskelin sisäisesti kun edessäni istuva mummeli lauloi aivan nuotin vierestä, mutta toisaalta samalla myös kunnioitin häntä, sillä itse en ole uskaltanut laulaa muiden kuullen sitten ala-asteen, mistä on melkein 3 vuotta. Jännittää miten selviän isostelusta kun täytyisi pystyä laulamaan, taidan luultavasti tyytyä liikuttelemaan suutani.

Tänä aamuna kun lähdin kouluun, huomasin että yöllä oli satanut kunnolla lunta, ihanaa! Rakastan lunta, se on paras juttu talvessa. Lumi tekee luonnon paljon kauniimmaksi ja tokihan lumella on kiva myös leikkiä välillä, vaikka olenkin jo hieman iso lumileikkeihin. Silti, tykkään silloin tällöin tehdä lumilyhdyn tai pienen lumiukon oven lähelle, aina kun sen ohi sitten kulkee, tulee jotenkin mukava fiilis. Harmi vain, että tämä lumi taitaa sulaa viimeistään ylihuomenna kun on luvattu taas +5 ja vesisadetta. Koulussa minua ärsytti, kun kerroin luokkalaisilleni että aion tehdä kolmoistutkinnon koneistajaksi tai levyseppähitsaajaksi ja kaikki vain naureskeli että ei musta sellaseen ole. Kyllä muuten varmasti on! Aion todellakin näyttää kaikille, että minusta tulee levyseppähitsaaja tai koneistaja. Isänikin oikeastaan jopa vastusteli ideaani, mutta opo sentään oli  sitä mieltä, että se voisi olla ihan hyvä valinta. Lisäksi tätinikin oli sitä mieltä, että jos haluan niin eipä siinä sitten mitään ongelmaa ole. Olisi kiva kuitenkin, jos kavereilta tai edes isältä saisi jonkinlaista tukea päätökseeni, mutta eihän sille mitään voi kun ei muut usko minuun ja taitoihini.
Koulussa tuli myös puheeksi paritanssit, se joka vuotinen kauheus. Tänä vuonna se on vielä pahempi, sillä ollaan ysillä ja kuulemma nyt tanssit ovat jonkin hienompi tapahtuma ja pitäisi laittaa mekot! Tosi kiva juttu, sillä en omista kuin yhden mekon, mikä valuu alaspäin, joten huono valinta tansseihin, joten olen luultavasti ainoa tyttö joka menee normivaatteissa, kun ei ole rahaa ostaa uutta mekkoa. Lisäksi en osaa tanssia kunnolla ja olen myös lihonut, joten vyötärölläni on kauheat läskit ja minua ahdistaa jo nyt kun ajattelenkin sitä, että joku poika pitää vyötäröstäni kiinni ja tuntee kaikki läskini, hyi. Luultavasti saan jossain vaiheessa harjoituksia jonkun paniikkikohtauksen kun jo nyt ahdistaa hirveästi, vaikka harjoituksiin on vielä kaksi päivää.

Kouluun tutustumista, jeesustelua ja pilkkaamista

Viikon aikana on ehtinyt tapahtua tosi paljon, paljon enemmän kuin normaalisti, mutta aloitanpa heti keskiviikosta.
Eli keskiviikkona lähdettiin Jyväskylään tutustumaan kahteen itse valitsemaansa kohteeseen ja minä olin valinnut lähihoitajan ja sellaisen missä oli metalli-, rakennus- ja autoala. Lähihoitaja oli ekana ja olin kierroksen jälkeen edelleen sitä mieltä, että minusta ei todellakaan tule lähihoitajaa. Sitten olikin toinen, missä minua kiinnosti tuo metalliala. Olin ainoa tyttö poikaporukassa ja eräs luokkalaiseni naureskeli, että: "mitäs sä tänne tuut kiinnostaaks sua muka oikeesti tääl joku?" No, kerroin että kiinnoistais koneistaja tai levyseppähitsaaja ja kyseinen tyyppi kavereineen hetken aikaa hekotteli ja kertoi ettei mua vois kuvitellakaan sellaiseen. Tulipa tosi hyvä mieli... No, kierrosten jälkeen oli siis aikaa mennä keskustaan, en itse osannut lukea karttaa joten esitin lukevani, mutta oikeasti seurasin vain yhtä poikaporukkaa, jotka yhdessä vaiheessa kysyivät, missä on keskusta. No, osoitin eteenpäin ja aloin tutkia karttaa, kunnes pojat sitten sanoivat että käännyttiin väärään suuntaan, keskusta onkin vastakkaisessa suunnassa. Olin aivan nolona mutta päätin sitten olla vain kuin mitään ei olisi tapahtunut ja löysin kuin löysinkin lopulta keskustaan, mistä en tosin löytänyt yhtään mitään. Reissu ei kyllä yhtään avannut mieltäni, tekisinkö kolmoistutkinnon vai jäisinkö vain lukioon.


Perjantaina lähdinkin sitten seurakunnan kanssa Maata Näkyvissä -festareille. Ensin menin istumaan yksin, sillä eihän mulla ole ketään bestistä kenen kanssa istua, mutta sitten mut siirrettiin erään lukiolaisen viereen, sillä bussi tulisi kuulemma aivan täyteen ja niin istuin 5 tuntia puolituntemattoman vieressä kuunnellen musiikkia. Kun vihdoin pitkän matkan jälkeen päästiin perille, menin kahden kaverin mukana, sillä olisin varmasti eksynyt jos olisin lähtenyt suunnistelemaan siellä yksin. Ensin syötiin hyvä iltapala Messukeskuksessa ja sitten siirryttiin HK Areenalle, missä oli kaikki konsertit. Illalla esiintyi muutama suomalainen bändi ja illan pääesintyjänä oli LZ7, mikä oli aivan mahtava. Aion mennä joskus uudestaankin kyseisen bändin keikalle. Illalla mentiinkin sitten jollekin Turun koululle yöksi. Koululla nukkui 300 meidän lisäksi, joten vessaan oli niin kauhea jono, että itse päätin mennä kahdelta yöllä sinne, sillä en vaan jaksanut jonottaa eikä minua muutenkaan nukuttanut.
http://www.youtube.com/watch?v=Z4Q9N0T3Sqc&feature=related


Lauantaina aamulla lähdimme taas festaripaikalle ja ehdimme vain aamupalalle jonojen takia, sillä lähdimme 9.30 keskustaan kahdeksi tunniksi ostoksille. Sieltä löysin uuden neuleen H&M:ltä sekä farkut Ginasta. Sinne menikin 60e. Otin aika napakat farkut, mutta kotona huomasinkin että olivatkin liian napakat, joten täytyypi odottaa muutama viikko, jotta ne mahtuvat jalkaan. Sitten suuntasimme takaisin festareille ja mentiin heti syömään jauhelihaspagettia, mikä oli ihan hyvää. Päivä meni bändejä kuunnellen. Päivällä kävimme katsomassa myyntikojuja, missä myytiin festarikamaa ja kaverini ostivat molemmat Maata Näkyvissä -paidat ja minä ihanan Skilletin paidan.
Skillet oli siis illan ja koko festareiden pääesiintyjä ja kyllä oli mahtava! Olin jo monta viikkoa odottanut keikkaa, mutta minulle iski migreeni ja kaverilleni mahatauti, joten emme voineet mennä permannolle hyppimään, joten tyydyimme istumaan kauemmaksi.   Aloin tosin kerran melkein itkemään, kun laulaja kertoi itsemurhan tehneestä ystävästään ja oli kirjoittanu tälle kappaleen. Hän kertoi tietävänsä, että jopa täällä (siis festaripaikalla) oli niitä, jotka eivät enää jaksa elää ja haluaisivat lopettaa elämänsä. Hän kuitenkin sanoi, että Jumalalla on kaikille tarkoitus ja kenenkään ei kuuluisi ottaa omaa elämäänsä pois. En siis muista enää sanasta sanaan, mutta muistan että olin kuitenkin aivan itku kurkussa puheen jälkeen. Otin kuitenkin pari kuvaa, joiden laatu on aivan kamala, sillä otin kännykälläni ja kaukaa, mutta pistämpä kuvan kuitenkin tänne.
http://www.youtube.com/watch?v=2aJUnltwsqs&feature=relmfu

Sunnuntai olikin sitten viimeinen päivä festareilla. Aika meni äkkiä, kun ohjelma loppui jo 14.30 ja lähdimme heti kotia kohti. Matka kesti taas 5h, sisältäen huoltoasemalla pysähdyksen. Festareilta jäi ihan hyvä fiilis, en ollut mokaillut aivan älyttömästi, joten päälimmäiseksi jäi ne kivat muistot, eikä ne mokailut mitä kyllä häpesin välillä erittäin paljon.

Maanantaina sitten alkoi taas tavallinen arki, tosin yöllä oli satanut ensilumi! Rakastan talvea, lunta ja jäätä ja pientä pakkasta. Harmi vain kun lumi suli päivän aikana, mutta toivottavasti sitä saadaan pian lisää!
Laitoin kouluun uuden Skillet-paitani ja enköhän saanut siitä kivasti kuittailuja ja katseita. Kaksi jopa jatkoi seuraavanakin päivänä. En kuitenkaan ymmärrä, miksei saa pitää tykkäämänsä bändin paitaa? Monella on Iron Maidenin ja Metallican paitoja, miksei minulla saa olla Skilletin paitaa? No, kyllähän se on jeesusbändi, mutta monet pitävät 316 -paitoja eikä heitäkään niistä kiusata. No, mutta minustahan pitää aina keksiä uutta haukuttavaa.

Tänään laitoin aamulla korolliset nilkkurit jalkaan, joita en ollut koskaan pitänyt koulussa. Osaan kävellä aika hyvin, toki välillä jalka saattaa vääntyä oudosti, mutta todella harvoin. No, aamulla kaverit kehuivat kenkiä mutta tietysti oli taas niitä jotka katsoivat niitä ja ilmeistä näki miten inhosivat niitä. En tiedä eivätkö he pitäneet kenkien mallista, vai siitä että minä pidin niitä. Oli miten oli, ei se hyvältä taaskaan tuntunut. En ymmärrä oikeasti mikä minussa on vikana? Miksi minusta täytyy aina keksiä jotain haukuttavaa? Miksi minusta täytyy keksiä uusia juoruja? Miksi minä olen se jota kaikki haukkuu ja jonka kaveri kukaan ei halua olla? Olen yrittänyt olla mukava, en melkein koskaan hauku toisia enkä mielestäni muutenkaan erotu massasta kovin radikaalisti. Iltapäivällä menin kaverini kanssa 4H Duunirinkiin, mistä voi saada pieniä töitä ja siten rahaa. Olin aivan häpeissäni, sillä 4H toimii nuorisotalon yläkerrassa, joten kaikki koulumme kovikset näkivät meidät. Siltikin, tarvitsen rahaa, joten ei voi häpeillä. Ilmoittauduinkin siis joulusiivoojaksi, vaikka inhoan siivousta. Kaikkeen sitä suostuukin rahan takia. Nolasin sielläkin itseni monet kerrat, oikeastaan aina kun avasin suuni. Haluaisin eroon tästä häpeän tunteesta, mutta en ole vieläkään keksinyt keinoa miten se onnistuisi, ei varmaan mitenkään. Illalla sitten söin kanaa ja riisiä ja puoli levyä suklaata ja minua alkoi ahdistamaan aivan älyttömästi, joten päätin lähteä lenkille pitkästä aikaa. Huomasin kuitenkin, että kuntoni on mennyt aivan surkeaksi. Jaksoin mennä 45 minuutissa vain 5km. Lenkin jälkeen kuitenkin oli ihan kiva fiilis kun olin taas jaksanut raahata peppuni ulos ja jopa juosta. Toivottavasti kesään mennessä kuitenkin jaksaisin mennä tunnissa 11km, se olis aivan loistavaa, sillä en ole koskaan kunnolla harrastanut juoksua.

Otsikoton

Tänään aamu alkoi ihan hyvin, kunnes puhelimeni soi. Arvasin jo numerosta, että se oli psykologi, enkä olisi halunut vastata, mutta kännykkäni soi niin kovaa, että oli pakko. Psykologi kysyi sopisimmeko ajan, vai onko enää tarvettakaan. Tässä tiesin tilaisuuteni tulleen. "Ei varmaan tarvii enää, kaikki on hyvin" sanoin pirteällä äänellä. Psykologi sitten kyseli vähän miten on mennyt ja valehtelin taitavasti, että kaikki on sujunut hyvin. Lopuksi psykologi sanoi, että voin aina soittaa ja pyytää aikaa jos haluan. Puhelun jälkeen olin helpottunut. Helpottunut siitä, että enää minun ei tarvitse puhua kenellekään asioistani. Saan pitää kaiken itselläni ja murehtia niitä niin paljon kuin tarvitsee, ilman että joku on kertomassa kuinka murehdin turhasta ja pitäisi ottaa positiivisempi asenne.

Koulussa taas oli kamalaa. Yhteiskuntaopin tunnilla saimme tehtävän, enkä osannut kaikkia kohtia, vaikka siis sai tehdä kirjan kanssa. Mulle ei oo koskaan käynyt niin, että en ole osannut tehdä koko tehtävää vaikka olisin yrittänyt kunnolla. Kuviksen tunnilla meitin puoli tuntia, miten sanon opettajalle, että työni on valmis, mutta en voi itse fixata astmani takia. No, sekin sitten onnistui juuri ennen tunnin loppua. Englannin tunnilla tarkistimme tehtäviä ja piti sanoa aina yksi lause englanniksi. Osaan oikeasti lausua englantia ihan siedettävästi, mutta tunnilla kaikki kykyni aina katoavat. En aina edes saa sanottua sanaakaan. No, tällä kertaa onnistuin kuitenkin edes jonkin verran puhumaan, mutta yhteen sanaan vain luettelin kirjaimet ja yhden lausuin niin kuin kirjoitetaan. No, eiköhän sitten säälittävän ääntämisyritykseni jälkeen luokkastamme kuului hiljainen kuiskaus: "Hehe, eihän toi osannu yhtää" ja pari hihitystä päälle.
Sitten oli opoa, siinä ei sentään tarvitse opiskella. No, opo kertoi hieman huomisesta Jyväskylän ammattikouluihin tutustumiskierroksesta. Menemme siis täältä pikkuiselta paikkakunnalta isompaan kaupunkiin tutustumaan ammattikouluun, sai valita 2 linjaa minne halusi tutustumaan ja minäpä valitsin sosiaali- ja terveysalan sekä kone- ja metallialan, mistä oikeastaan vain jälkimmäinen kiinnostaa. Kaikilla muilla on ryhmä tai ainakin pari, mutta minä olen yksin sillä valintani ovat niin erikoiset ettei kukaan muu ole menossa molempiin samoin kuin minä. Olen niin varma, että eksyn jossain vaiheessa, varsinkin kun täytyy siis mennä koulun järjestämällä linja-autolla, joten pelkään että odotan sitä väärässä paikassa tai jotain. Kierroksien jälkeen minulle jää vapaa-aikaa 1,5h, joten ajattelin kävellä toisesta ammattikoulusta keskustaan, jonne on matkaa hieman alle 2km ja käydä nopeasti h&m:llä tai Ginassa ja kävellä takaisin tuo hieman alle 2km, toivottavasti ehdin. Opon jälkeen oli vielä uskonto, no saimme tietää että koe on reilun viikon päästä. Saimme kertausmonisteet, mistä tulee jotain kokeeseen. No, en osannut mitään, en yhtään mitään. Yritin etsiä kirjasta, mutta en edes sen avulla osannut. Miten voisin osata sitten ilman kirjaa? Tuleva uskonnon koekin siis stressaa.
Kaiken tämän lisäksi, kun olin lähdössä koulusta, minua sanottiin vielä "vi**n läskiksi". Mikäpä olisikaan mukavampi tapa päättää koulupäivä. En ymmärrä, mikä pakkomielle kaikilla on haukkua mua. Mua on kiusattu siitä asti, kun muutin tänne eli eskarista. En ymmärrä mikä mussa on niin pahasti vikana, että täytyy levitellä juoruja, puhua pahaa selän takana, haukkua päin naamaa... Olen yrittänyt korjata itseäni. Olen muuttanut tyyliäni, hiusten muotoani, laihduttanut (tosin lihonut melkein entiseksi, ei ihmekään että haukutaan läskiksi), meikannut monella tavalla, olen yrittänyt muuttaa jopa luonnettani, mutta mikään ei auta, aina keksitään lisää vikoja.

No, kun tulin kotiin koulusta, yritin kertoa isälleni, että sairaalasta tuli kirje, missä aikaani on siirretty, mutta ennen kuin ehdin avata suuni, kuului huutoa, että minun täytyy mennä huoneeseeni, kunnes saan luvan tulla pois, no sitä lupaa ei ole vieläkään neljän tunnin kuluttua kuulunut. Kaiken tänään tapahtuneen jälkeen tuli mieleeni, että olikohan sittenkään viisasta lopettaa psykologilla käynti, vaikkei se oikeastaan auttanut minua paljoakaan.

Masentaa, masentaa, masentaa

En ole viime aikoina jaksanut tehdä yhtään mitään. En mitään. En edes kirjoittaa tänne blogiin vaikka ennen se jotenkin helpotti kun pystyi johonkin kirjoittamaan omia ajatuksiaan. Yli viikko on mennyt niin, että en ole jaksanut edes istua tietokoneella. En ole jaksanut tehdä läksyjä, lukea kokeisiin, siivota enkä edes välillä ole jaksanut katsella telkkaria. Yksikin aamu jäin vain nukkumaan kun en jaksanut nousta ja lähteä kouluun. Eilen illalla kun tulin kotiin nuortenillasta, missä oli aivan kamalan ahdistavaa, pesin vain hampaat ja menin makaamaan sänkyyn, en jaksanut edes kuunnella musiikkia. Monena päivänä vain olen koulun jälkeen kaatunut sänkyyn makaamaan enkä ole tehnyt mitään moneen tuntiin, vain ajatellut kuinka paha olo mulla on. En erota onko tämä vain jaksamista vai että ei vain huvita, vai ehkä molempiakin.
Olen jostain syystä ollut vielä epätyytyväisempi itseeni kuin ennen. En edelleenkään näe yhtäkään hyvää asiaa itsessäni, huonoja taas tuntuu löytyvän joka päivä lisää. Yhteiskuntaopin kokeesta saatu 9+ tuntui suurelta pettymykseltä, samoin bilsan 8+. vaikka joidenkin mukaan ne ovat kuulemma hyviä numeroita. Mulle hyvä on aina ollut 10- tai 10, siedettävä 9 ja maailmanloppu 8. Nykyään en ole aivan niin tiukka itselleni, mutta alle kaseja en salli itselleni, vaikka välillä niitäkin tulee. Olen myös ollut paljon herkempi kuin ennen. Jos minun täytyy puhua jollekin aikuiselle, oli se sitten opettaja tai vaikkapa seurakunnan nuorisotyöntekijä, minua alkaa pelottamaan ja ahdistamaan ja ääneni menee aivan itkuiseksi ja haluaisin vain paeta. Ennenkin minua on ahdistanut, mutta ei näin pahasti. Lisäksi viiltely on tullut takaisin. Olin jo jonkun aikaa erossa siitä, mutta tällä viikolla sorruin siihen taas. Nyt kaduttaa, mutta tiedän ettei seuraavalla kerralla katumus muistu mieleeni. Myös muistini on heikennyt, ja pahasti. Välillä en muista miten olen jonnekin paikkaan päässyt tai mitä olen tehnyt 5 minuuttia sitten, saati edellisenä päivänä. Jos haluan muistaa jotain, minun pitää ajatella ja miettiä todella kovasti, jotta saan edes jotain muistikuvia.
Kaiken tämän lisäksi, ne vähätkin puolikaverit ovat etääntyneet. Kukaan tyttö luokaltani ei edes puhu mulle. Pojat suostuu puhumaan sentään vielä, mutta on vaikea keksiä mitään puhuttavaa kun itse en ymmärrä mitään mopoista tai traktoreista mistä ne aina puhuu. Koulussa on tosi hankalaa, koska ahdistaa joka sekunti. Ruokailu on pahin aika, koska en voi mennä syömään kun ei ole kaveria, ruokavälkkä kestää 35-40 minuuttia, joten siksi aikaa pitäisi aina keksiä jotain tekemistä. Yleensä vain lähden käymään kaupassa, en osta mitään mutta meneepähän 15 minuuttia aikaa vähemmän ahdistuneena.
Viime aikoina vain kaikki on mennyt huononpaan suuntaan, tuntuu että en vain kestä enää. En ennenkään kestänyt, mutta nyt vielä vähemmän. Tekisi mieli mennä pyytään jostain apua, mutta mitä kukaan voisi tehdä? Psykologia kokeiltu, se nainen vain masentaa entistä enemmän. Lääkkeitä voisin toki ehdottaa, mutta ne ovat luultavasti kalliita ja mun on pakko säästää jokainen sentti minkä vain pystyn, jotta saisin hankittua sen kevarikortin. Joten, ei ole mitään mikä auttaisi. Ajatus siitä, että elämäni tulee olemaan ikuisesti tälläista, ei oikein houkuttele. Joskus tekisi mieli vain lähteä jonnekin metsään piiloon ja paastota niin kauan, kunnes kuolisin.

Mietiskelyä

Tänään oli kunnon ajattelu päivä. Aamulla myöhästyin - again. Vielä olisi jaksoa jäljellä 6 koulupäivää ja eikä saisi tulla yhtäkään myöhästymistä tai muuten tulee jälki-istuntoa, joten ensi viikon torstaina onkin koulua sitten neljään. Eka tunti oli ruotsia ja se ei oikein kiinnostanut, joten olin aivan omissa maailmoissani koko tunnin. Mietin enimmäkseen tulevaisuuden ammattiani. Mitä tehdä lukion jälkeen? Aikaisemmin vaihtoehtoina ovat olleet lääkäri ja lakimies, mutta tänään ajatukseni vahvituivat siten, että lakimies tuntuu oikealta. Vaikka lakimiehet saavat vähemmän palkkaa kuin lääkärit, niin se ei ole niin vastuullista työtä ja opiskelukin kestää vähemmän aikaa. Lisäksi olisi mielenkiintoista opiskella lakia ja päästä joskus rikosoikeuteen.
Toinen aihe mikä mietitytti tänään oli se, kumpi tuli ensin masennus vai syömisvammailu? En usko, että itselläni olisi mitään syömishäiriötä, mutta ei kai kaikki ajatukseni ruokaa ja painoa kohtaan ole aivan normaaleja, joten kutsun sitä syömisvammailuksi. Muistelin milloin aloin laihduttamaan ensimmäisen kerran. Se oli muistaakseni 4. tai 5. luokalla, opettelin silloin mitä tarkoittavat kalorit jne. Silloin en kuitenkaan laihduttanut pysyvästi, mutta 7. luokalla laihduin muistaakseni puolessa vuodessa 8 kiloa. Ne kaikki tosin on tullut nyt takaisin kun terveydenhoitaja valitti, mutta toivottavasti pääsen eroon tästä ylimääräisestä massasta. Sitten mietin, milloin ensimmäisen kerran oli masennusoireita. Sekin oli muistaakseni joskus 5. luokalla. Silloin jopa viiltelin muutaman kerran. Muistan, kuinka itkin silloin sitä, kuinka ruma, ällöttävä ja lihava olin. Se helpotti hieman kuudennella luokalla, mutta seiskalla taas alkoi uudestaan, pahempana. Kasin syksyllä masennukseni oli melkein pahimmillaan, silloin alkoi itsemurha-ajatuksetkin tulla voimakkaammin esiin. Masennuksen ja syömisvammailun ensioireet siis tulivat aika samoihin aikoihin, joten en varmaan koskaan saa selville kumpi tuli ensin. Tämä on vähän samantyylinen kysymys kuin kana&muna juttu. En myöskään tiedä miksi tämä kaikki alkoi silloin 4.-5.luokalla. Mikä asia saa 10-11 vuotiaan laihduttamaan ja masentumaan? Silloin minua ei vielä kiusattu kovin pahasti eikä ollut kai mitään järkyttävää tapahtumaa. Toivoisin, että saisin näihin joskus vastauksen itseltäni, ihan vain mielenkiinnon vuoksi.
Kolmas mietiskelyn aihe oli elämäni. Mietin, miksi jaksan olla täällä. Joka päivä itken, saan paniikkikohtauksia, ahdistaa, pelottaa... Koulu menee huonosti, kotiolotkaan eivät ole kovin hyvät, ei ole kavereita, ulos meneminen pelottaa, itkettää kun katson peiliin, kyyneleitä tulee monta kertaa päivässä. Olen yrittänyt parantua, mutta ei mikään "iloinen ajattelutapa" vain toimi. Ei auta. Ei vaikka psykologi niin väittääkin. Jos edes pääsisin eroon siitä, että pelkään lähteä jonnekin missä on ihmisiä auttaisi jo paljon, mutta en pääse siitä eroon. Itkemisestäkin olisi kiva päästä eroon. Tänäänkin itkin aamulla, koulussa välitunnilla vessassa piilossa, koulun jälkeen ja tiedän että varmaan itken vielä kun yritän taas nukkua. Miten edes joku voi ikeä monta kertaa päivässä?
Ja vielä neljäs aihe: ihastuminen. Ennen ihastuin siten, että olin ihastunut samaan henkilöön 2-6kk ja sitten tuli uusi ihastus. Nykyään en ole ollut kunnolla ihastunut melkein puoleen vuoteen. En edes viitsi ihastua, tiedän etten koskaan saa ketään, koska olen ruma ja lihava ja luonteeni on aivan kamala. Tälläkin hetkellä osittain tykkään eräästä, mutta en edes tunne häntä kunnolla. Tosi kiva kuulla juttuja kun muut seurustelee ja säätää kaikkien kanssa ja kuulee juttuja miten se ja se taas nuoleskeli siellä ja siellä.

Tajusin tänään myös, että yks maailman tärkeimpiä juttuja mulle on musiikki. Kuuntelen musiikkia aina kun mahdollista. Aamu alkaa siitä kun laitan voicen päälle ja kuuntelen aamuradiota. Koulumatkalla kuuntelen kännykästä musaa, koulussa välitunneilla kuuntelen musaa, kotimatkalla, kotona tietokoneelta ja nukkumaan mennessä vielä muutama kappale kännykästä. Kuuntelen monenlaista musiikkia, riippuen fiiliksestä. Itselleni on tärkeää kappaleessa niin melodia kuin sanatkin. En tiedä montaakaan kappaletta, joissa olisi loistavat sanat ja loistava musiikki. Tässä kuitenkin kaksi missä molemmissa koskettavat sanat ja hyvä musiikki, Chisua en niinkään kuuntele muuten, mutta Megadeth on kuulunut suosikkeihini jo kolmisen vuotta.