Kokkailua ja siivousta

Taas mennyt yli viikko kun olen kirjoitellut, muutaman kerran olen jo aloittanut mutta sitten on tullut vaan olo että ei jaksa. Viikon aikana on tapahtunut kaikenlaista. Viime viikolla oli pitkä viikonloppu, koska saimme maanantainkin vapaaksi tiistaisen itsenäisyyspäivän kunniaksi. Nuo neljä vapaapäivää teki minulle todella hyvää, mulla on ollut taas vaikeuksia saada nukuttua ja aloin jo tuntea elimistössäni lyhyet 4-6 tunnin yöunet kun oikeasti tarvitsisin 9-11 tuntia unta, jotta olisin oikeasti virkeä.
Keskiviikkona oli taas niitä kamalia paritansseja. Inhoon niitä niin paljon, onneksi ensi viikolla on enää kenraalit ja itse tanssiaiset ja sitten paritanssit on ohi ikuisiksi ajoiksi, ellen tanssi wanhoja.
Viime viikolla päätin kokeilla uusia ruokia, meillä kun yleensä on ruokana riisiä ja kanaa ja spagettia ja jauhelihakastiketta vuorotellen. Keskiviikkona tein suikalepataa kiinalaisittain, mikä oli tosi hyvää. Torstaina tein itse pitsaa, mikä olisi varmaan voinut olla ihan hyvää jos olisin tehnyt ohuemman pohjan. Perjantaina tein kanawokkia nuudeleilla, mikä oli ihan jees, tosin mieluiten noista ruoista teen uudestaan suikalepataa.
Lauantaina olin töissä ja sitten illalla aloin siivoamaan huonettani. Olikin jo korkea aika, kaapit olivat aivan sekaisin ja lattialla oli tuskin tilaa kävellä. Vasta sunnuntaina sain siivottua loppuun asti ja laitoin hieman joulukoristeita esille ja uusia julisteita seinälleni. Otin myös ennen ja jälkeen kuvat, vaikka jälkimmäisetkään kuvat eivät ole niin siistejä, kuten useimmilla ihmisillä on, minulle se on erittäin siisti.

En kyllä tiedä mistä sain tuohon siivousprojektiin energiaa. Viime aikoina olen ollut normaalia masentuneempi. Tuntuu, ettei ole enää yhtään hetkeä jolloin olisin oikeasti iloinen. En vain jaksaisi enää pitää tekohymyä kasvoillani vaikka oikeasti haluaisin vain käpertyä peiton alle ikuisiksi ajoiksi. Minua on myös alettu taas vaihteeksi kiusaamaan enemmän, sitähän olikin niin ikävä. Viime perjantaina minua haukuttiin lihavaksi, mikä harmittaa todella paljon. Tiedän, että olen lihonut mutta silti, ei ole kiva kun joku sen sanoo ääneen. Toivottavasti tämä talvivarasto kuitenkin sulaa parissa kuukaudessa pois. Tänään neljä rinnakkaisluokan poikaa fysiikan tunnilla haukkuivat minua kaikilla mahdollisilla tavoilla niin että koko muukin luokka kuuli. Yksi heistä myös heitteli minua puoli tuntia märillä paperinpalasilla... Siinä sitten yrität olla kuin et välittäisi ja hymyillä, vaikka oikeasti voisit juosta vain pois luokasta koska haluaisit huutaa ja kiljua ja itkeä niin paljon kuin vaan voi. Myös kaikenlaista muutakin on mulle tehty ja sanottu, mutta en jaksa enää kirjoittaa siitä.

Yksi asia minua kuitenkin vaivaa eniten. Onko minusta tulossa riippuvainen lääkkeestä, jota en edes saisi käyttää? Polven tähystyksen jälkeen sain Panacodeja lievittämään särkyä. Toipumisen aikana kuitenkin huomasin, miten se auttaa myös päänsärkyyn. Nyt kun tähystyksestä on yli kaksi kuukautta, otan isäni Panacodeja kipuihin. Aikaisemmin otin ihan syyn takia. Minulla on välillä erittäin kovia päänsärkyjä, mihin ei auta muu kuin tuo Panacod. Lisäksi polveani edelleen särkee, joten tarvitsen särkylääkettä siihenkin. No, ennen siinä ei ollut mitään ongelmaa, otin Panacodeja 0-2 viikossa. Pari viikkoa sitten huomasin että Panacod vie paitsi fyysisen säryn, se myös helpottaa henkistä kipua. Tulee ihanan rentoutunut fiilis ja tuntuu pari tuntia, että kaikki on hyvin, ei ole mitään vialla - ainakaan niin pahasti kuin muuten. Lisäksi, jos sen ottaa iltaisin, se helpottaa nukahtamista. Googletin mitä aineita Panacodissa on, mikä voisi aiheuttaa tämän. Syyllinen löytyikin, Panacodissa on kodeiinia, joka on opiaatteihin kuuluva lääkeaine ja mikä muuttuu maksassa morfiinin kaltaiseksi aineeksi. Nyt olen parin viikon ajan ottanut melkein joka päivä yhden pillerin. Se ei vielä ole paljon, mutta kuitenkin. En edes tiedä onko minulla oikeita särkyjä vai kuvittelenko vain, jotta voisin ottaa huolettomana taas yhden pillerin. Ennen vielä otin vain kotona, mutta parina päivänä olen ottanut koulussakin. Jos tätä asiaa suurentelisi paljon, voisi sanoa että vedän koulussa huumeita. Huomenna minulla on kuitenkin tuosta polvesta lääkäri, jospa sille voisi tehdä jotain vielä, jotta kivut lähtisivät, en välttämättä enää tarvitsisi tuota "kiellettyä" ainetta.

Paritansseja ja kauhuleffa

Taidanpa taas aloittaa kertomalla päivä kerrallaan...

Tiistaina meillä oli uskonnon koe, mihin kyllä luin kirjasta kahdesti ja tein samalla alleviivauksia ja vihosta luin muutaman kerran ja ajattelin, että se riittää, sillä aikaisemminkin on muihin kokeisiin riittäny, mutta toisin kävi. Kun sain kokeeni eteeni, ei minulla ollut mitään hajua, mitä kysymyksiin olisi pitänyt vastata. Osasin evankeliumien kirjoittajat, mutta siinä ne tietoni sitten olivatkin. En usko että pääsen edes läpi kokeesta, siihen nimittäin vaaditaan 10 pistettä ja itse sain ehkäpä 3 hyvällä tuurilla, jos opettaja antaa jostain selityksistäni pisteitä säälistä, kun sentään yritin. Olen vieläkin ihan hämilläni, miten niin pääsi käymään, ennen olen jopa yrittämättä saanut vähintään 7½. Tänä vuonna vaan on mennyt huonosti, äikän kokeestakin tuli 6+ vaikka siihenkin oikeasti yritin lukea. Ehkäpä tieto ei vain uppoa aivoihini. Mietityttää miten muka pärjään lukiossa jos saan jo nyt näin huonoja numeroita vaikka yritän.

Keskiviikkona sitten koko päivä alkoi huonosti. Nukuin pommiin ja myöhästyin koulusta 20 minuuttia. Kun menin tunnille, mikä oli fysiikkaa missä on osa meidän luokasta ja osa rinnakkaisluokasta yhdistettynä, niin kahden pojan suusta kuului: "eiiii". Jee, tosi hyvä fiilis. Lopputunnin sainkin kuunnella ties mitä huuteluita. Skillet -paitani oli edelleen se suurin aihe, oikeasti voisivat jo keksiä jotain muuta. Enkun tunnilla en taaskaan pystynyt  lausumaan sanoja ääneen, en vain saa sanoja tulemaan. Sitten oli tietysti niitä ihania paritansseja, maailman kamalin asia. 

Ensinnäkin tässä syyt miksi paritanssit ovat kamalia: 

1. En osaa tanssia yhtään

2. Mulla ei ole minkäänlaista rytmitajua, mikä korostaa vielä sitä etten osaa tanssia

3. Oon tosi huono oppimaan askelia ja muistamaan ne oikeassa järjestyksessä

4. En ole mikään viehättävä näky, joten kukaan ei halua tanssia mun kanssa

5. Nolaan itseni aina kun tanssin, varsinkin paritansseissa

6. Joka vuosi näistä paritansseista tulee kauhea stressi

Nämä kaikki kun toteutuu yhtä aikaa kaksi tuntia niin kyllä on huono olo sen jälkeen. Tietenkin sain aloitusparikseni sellaisen joka on paras tanssija yseistä ja itse kun en osaa tanssia yhtään niin tosi kiva juttu. Yseillähän on joka vuosi aina kolme tanssia, marssi bolognese (tai joku sellane, en ees tiiä sen nimee), sellainen jännä piiritanssi jossa vaihtuu pari koko ajan ja sitten vielä perinteinen valssi. Näistä en osannut kuin piiritanssin siedettävästi. Marssissa piti koko ajan miettiä tarkasti mitä pitää tehdä, mutta sekin sujui ihan jees. Pahin olikin valssi. En vain osaa tanssia valssia. Mulla ei oo sitä rytmitajua, joten en vain pysy tahdissa. Toki helpottaisi varmaan jos laskisi yks-kaks-kol, mutta ei sellaseen oo aikaa kun pitää varoo astumasta toisen varpaille. Näitten juhlassa esitettävien tanssien lisäksi sitten opeteltiin viel yks muukin tanssi "ihan vaan huvin vuoks". Siis sen tanssin perusosa oli se että samaa juttua tehdään koko ajan, mutta en tajunnut miten ne jalat meni, joten pyysin kaveria nopeesti näyttämään vierestä miten se menee, mikä olikin hyvä juttu sillä hetken päästä vaihdettiin pareja ja tanssiin tuli lisää vaikeutta - tytön piti pyörähtää pojan käden alta joka kolmannella askeleella. Oikeesti, mistä ne opettajat vetää niitä tansseja. No sain parikseni tietysti taas hyvän tanssijan, jolla on rytmitaju ja itse olin pihalla kuin lumiukko koko asiasta. No, parin harjoittelukerran jälkeen vihdoin ymmärsin, mutta en tajunnut että minunhan täytyy hieman mennä alaspäin kun menen käsivarren alitse, tajusin sen vasta siinä vaiheessa kun pojan kyynerpää osui päähäni, ai että sitä häpeän määrää. Onneksi tanssiharkat loppuikin siihen ja melkein juoksin ulos salista. Ensi viikkoa odotellessa...

Torstai menikin sitte ihan hyvin, illalla yritin katsoa kauhuleffaa, mutta katsoin sitä ehkä minuutin, jolloin oli pakko vaihtaa kanavaa kun pelotti/jännitti liikaa. Ja tämän minuutin aikana siinä vain kuvattiin kuinka kamera lähestyi taloa ja joku tyyppi meni kyseiseen taloon sisälle, mikä oli aivan tyhjä ja siinä vaiheessa pelotti niin paljon että huhhuh.

Perjantaina olikin sitten hyvä päivä. Koulussa oli vain matematiikkaa, yhteiskuntaoppia ja itsenäisyys/lakkiaisjuhla. Päästiinkin jo yhdeltä koulusta. Kahdelta isäpuoleni tuli hakemaan tavaroita, mitä aion myydä pois ja äiti lupasi laitella niitä huutonettiin kun itselläni ei mahista myydä netis ja kirppispöytäkin maksaa 30e, joten siitä jäisi luultavasti vain tappiolle. Oli ihan kiva juttu vaihtaa kuulumisia, oikeastaan tykkään isäpuolestani enemmän kuin äidistäni, mikä tuntuu itsestäni aivan kamalalta ja väärältä, koska omaa äitiäänhän pitäisi rakastaa. Toisaalta, minusta on tuntunut ihan pienestä asti siltä, että äitini ei ole pitänyt minusta, joten miksi minunkaan pitäisi pitää hänestä. Eilen päätin katsoa kauhuleffan, sillä en ole koskaan katsonut kauhuleffaa kuin ehkä viisi minuuttia, koska olen tällainen säikky. Maikkarilta tuli Hohto, mikä oli aikas pelottava, mutta ihan hyvä leffa ja olen niiin tyytyväinen kun uskalsin katsoa sen, nyt olen katsonut yhden kauhuelokuvankin!

Tänään sitten olikin tällainen rento vapaapäivä, tai olinhan taas kaksi tuntia töissä, mutta ei se tunnu kovinkaan paljoa työltä. Tosin tuon työn takia en päässyt joulukadun avajaisiin, mutta näinpähän edes ilotulituksen huoneeni ikkunasta, asutaan nimittäin niin keskustassa ja vieläpä mäen päällä niin ei tarvinnut mennä edes ulos asti katsomaan. 

En kyllä oikeastaan tykkää vapaapäivistä, silloin yleensä tulee istuttua sisällä koko päivä tekemättä mitään. Toisaalta, en tykkää myöskään koulupäivistä. Oikeastaan kaikessa on niin, etten tykkää kummastakaan vaihtoehdosta. Useissa vieläpä pitää itse valita toinen. Ja kun joka päivä pitää tehdä niitä valintoja niin useasti tulee valittuja niitä vääriä mitkä harmittaa myöhemmin ja toivoo että olisi valinnut sen toisen. Muutama valinta menneisyydessä on sellainen mitkä harmittavat edelleen. 

Yksi oli kun pienenä, noin 5 vuotiaana olin äitini mukana kun hän meni ystävänsä kanssa katsomaan asuntoa. Tällöin vanhempani olivat vielä yhdessä, mutta näin myöhemmin tajusin että äitini silloin etsi uutta asuntoa itselleen ja uudelle miesystävälleen. En muista kiellettiinkö minua vai jätinkö muuten vain kertomatta asunnosta isälleni, mutta en siis kuitenkaan kertonut. Kun äitini sitten eräs päivä muutti pois, muistan kuinka lähdin isäni kanssa ajelulle kun isä ei varmaan kestänyt katsoa äidin muuttavan. Silloin kun näin isäni itkevän. tajusin, että minun olisi pitänyt kertoa. Tiedän, että ei kertominen varmasti olisi muuttanut asiaa ja saattoihan olla että äitini oli silloin jo kertonut etsivänsä uutta asuntoa, mutta silti se jotenkin kaivaa vieläkin mieltä. 

Toinen on se, kun ensimmäisen koulupäivän aamuna mietin, miten laitan hiukseni. Olin peilin edessä ja hiukseni olivat edestä niin pitkät että minun piti päättää teenkö keskijakauksen vaiko sivujakauksen. Olin jossain nähnyt kuvan pojasta jonka hiukset olivat geelillä laitettu sivulle, joten päätin tehdä keskijakauksen sillä sivujakaus oli mielestäni poikamainen. Tämä kadutti suuresti 12 vuotiaana, sillä minua alettiin kiusata keskijakauksestani, joten seurauksena leikkasin etuhiukseni kokonaan pois, ja tämä myös kadutti sitten myöhemmin hieman mutta ei niin pahasti kuin se että olin ekaluokkalaisena valinnut väärän jakauksen. Tämä tulee aina silloin tällöin mieleeni ja tulee sellainen jännä katumuksen/häpeän tunne.

Huhhuh, tulipa tästä taas pitkä, mutta sainpahan taas purkaa ajatuksiani melkein viikon ajalta.

Joulu lähestyy hiljalleen

On ihan kummallista, miten kohta voi jo olla Joulu! Syksy on mennyt todella nopeasti, vaikka yleensä tuntuu että aika ei mene eteenpäin ollenkaan. Viime vikolla vasta oikein tajusin, että hei, enää alle kuukausi jouluun. Tätini tuli perjantaina käymään täällä meillä päin. Isäni oli koonnut tätini miehelle tietokoneen ja samalla kun tätini tuli sitä hakemaan, hän kävi myös mummoni luona muistisairaiden vainhainkodissa. Menin tätini mukaan ja yllätyin, miten mummoni muisti kuka olen, sillä yleensä hän sekoittaa minut serkkuuni, varsinkin jos olen tätini mukana. Sielläkin oli jo joulutohinat käynnissä, piti laittaa koristeita esiin ja suunnitella saisiko sinne jonkun pienen muovikuusen raahattua. Lisäksi kävin tätini kanssa kaupassa ja tätini osti minulle joulukalenterin. Sellaisen aivan perinteisen, mutta nehän ovat niitä parhaita. Isäni kysyi kun näytin joulukalenteria, että tarvitseeko muka minun ikäiseni enää joulukalenteria ja vastasin että tottakai, sehän kuuluu jouluun! Mielestäni joulusta voi nauttia niin lapset, nuoret, aikuiset kuin vanhuksetkin. Ei pitäisi olla ikärajaa jolloin ei voisi ostaa joulukalenteria tai olla iloinen saatuaan joululahjan.

Lauantaina päätin käydä katsomassa, löytyisikö jostain kynttilöitä, joita voisin polttaa adventtina. Ensin meinasin ostaa kynttelikön ja siihen neljä kynttilää, mutta kun huomasin että pelkkä kynttelikkö maksaa 5e, päätin ostaa paketin lyhtykynttilöitä ja polttaa niitä lautasen päällä. Mukaan tarttui myös enkelikello. Muistan, kun isomummollani oli aina sellainen ja ihastelin sitä pikkuisena ja päätin, että voisin ostaa tänä jouluna itsellenikin sellaisen. Minulla on ollut tapana säilyttää kaikki vanhat joulukoristeet, mutta myös ostaa joka joulu uusia. Näyttäähän se vähän hassulta kun on tiikeripehmolelu, jolla on päässään tonttulakki ja vieressä on enkelipatsas, mutta vanhat esineet tuovat mieleen muistoja vanhoista jouluista. Sunnuntaina sitten meninkin taas kirkkoon leiman perässä, ja oikeastaan tällä kertaa myös hyvin mielellänikin. Kirkossa oli paljon enemmän ihmisiä kuin tavallisesti, johtuen varmasti adventista. Hyvin kirkonpenkeillä silti oli tilaa ja menin istumaan toiseksi viimeiseen riviin ja naureskelin sisäisesti kun edessäni istuva mummeli lauloi aivan nuotin vierestä, mutta toisaalta samalla myös kunnioitin häntä, sillä itse en ole uskaltanut laulaa muiden kuullen sitten ala-asteen, mistä on melkein 3 vuotta. Jännittää miten selviän isostelusta kun täytyisi pystyä laulamaan, taidan luultavasti tyytyä liikuttelemaan suutani.

Tänä aamuna kun lähdin kouluun, huomasin että yöllä oli satanut kunnolla lunta, ihanaa! Rakastan lunta, se on paras juttu talvessa. Lumi tekee luonnon paljon kauniimmaksi ja tokihan lumella on kiva myös leikkiä välillä, vaikka olenkin jo hieman iso lumileikkeihin. Silti, tykkään silloin tällöin tehdä lumilyhdyn tai pienen lumiukon oven lähelle, aina kun sen ohi sitten kulkee, tulee jotenkin mukava fiilis. Harmi vain, että tämä lumi taitaa sulaa viimeistään ylihuomenna kun on luvattu taas +5 ja vesisadetta. Koulussa minua ärsytti, kun kerroin luokkalaisilleni että aion tehdä kolmoistutkinnon koneistajaksi tai levyseppähitsaajaksi ja kaikki vain naureskeli että ei musta sellaseen ole. Kyllä muuten varmasti on! Aion todellakin näyttää kaikille, että minusta tulee levyseppähitsaaja tai koneistaja. Isänikin oikeastaan jopa vastusteli ideaani, mutta opo sentään oli  sitä mieltä, että se voisi olla ihan hyvä valinta. Lisäksi tätinikin oli sitä mieltä, että jos haluan niin eipä siinä sitten mitään ongelmaa ole. Olisi kiva kuitenkin, jos kavereilta tai edes isältä saisi jonkinlaista tukea päätökseeni, mutta eihän sille mitään voi kun ei muut usko minuun ja taitoihini.
Koulussa tuli myös puheeksi paritanssit, se joka vuotinen kauheus. Tänä vuonna se on vielä pahempi, sillä ollaan ysillä ja kuulemma nyt tanssit ovat jonkin hienompi tapahtuma ja pitäisi laittaa mekot! Tosi kiva juttu, sillä en omista kuin yhden mekon, mikä valuu alaspäin, joten huono valinta tansseihin, joten olen luultavasti ainoa tyttö joka menee normivaatteissa, kun ei ole rahaa ostaa uutta mekkoa. Lisäksi en osaa tanssia kunnolla ja olen myös lihonut, joten vyötärölläni on kauheat läskit ja minua ahdistaa jo nyt kun ajattelenkin sitä, että joku poika pitää vyötäröstäni kiinni ja tuntee kaikki läskini, hyi. Luultavasti saan jossain vaiheessa harjoituksia jonkun paniikkikohtauksen kun jo nyt ahdistaa hirveästi, vaikka harjoituksiin on vielä kaksi päivää.

Kouluun tutustumista, jeesustelua ja pilkkaamista

Viikon aikana on ehtinyt tapahtua tosi paljon, paljon enemmän kuin normaalisti, mutta aloitanpa heti keskiviikosta.
Eli keskiviikkona lähdettiin Jyväskylään tutustumaan kahteen itse valitsemaansa kohteeseen ja minä olin valinnut lähihoitajan ja sellaisen missä oli metalli-, rakennus- ja autoala. Lähihoitaja oli ekana ja olin kierroksen jälkeen edelleen sitä mieltä, että minusta ei todellakaan tule lähihoitajaa. Sitten olikin toinen, missä minua kiinnosti tuo metalliala. Olin ainoa tyttö poikaporukassa ja eräs luokkalaiseni naureskeli, että: "mitäs sä tänne tuut kiinnostaaks sua muka oikeesti tääl joku?" No, kerroin että kiinnoistais koneistaja tai levyseppähitsaaja ja kyseinen tyyppi kavereineen hetken aikaa hekotteli ja kertoi ettei mua vois kuvitellakaan sellaiseen. Tulipa tosi hyvä mieli... No, kierrosten jälkeen oli siis aikaa mennä keskustaan, en itse osannut lukea karttaa joten esitin lukevani, mutta oikeasti seurasin vain yhtä poikaporukkaa, jotka yhdessä vaiheessa kysyivät, missä on keskusta. No, osoitin eteenpäin ja aloin tutkia karttaa, kunnes pojat sitten sanoivat että käännyttiin väärään suuntaan, keskusta onkin vastakkaisessa suunnassa. Olin aivan nolona mutta päätin sitten olla vain kuin mitään ei olisi tapahtunut ja löysin kuin löysinkin lopulta keskustaan, mistä en tosin löytänyt yhtään mitään. Reissu ei kyllä yhtään avannut mieltäni, tekisinkö kolmoistutkinnon vai jäisinkö vain lukioon.


Perjantaina lähdinkin sitten seurakunnan kanssa Maata Näkyvissä -festareille. Ensin menin istumaan yksin, sillä eihän mulla ole ketään bestistä kenen kanssa istua, mutta sitten mut siirrettiin erään lukiolaisen viereen, sillä bussi tulisi kuulemma aivan täyteen ja niin istuin 5 tuntia puolituntemattoman vieressä kuunnellen musiikkia. Kun vihdoin pitkän matkan jälkeen päästiin perille, menin kahden kaverin mukana, sillä olisin varmasti eksynyt jos olisin lähtenyt suunnistelemaan siellä yksin. Ensin syötiin hyvä iltapala Messukeskuksessa ja sitten siirryttiin HK Areenalle, missä oli kaikki konsertit. Illalla esiintyi muutama suomalainen bändi ja illan pääesintyjänä oli LZ7, mikä oli aivan mahtava. Aion mennä joskus uudestaankin kyseisen bändin keikalle. Illalla mentiinkin sitten jollekin Turun koululle yöksi. Koululla nukkui 300 meidän lisäksi, joten vessaan oli niin kauhea jono, että itse päätin mennä kahdelta yöllä sinne, sillä en vaan jaksanut jonottaa eikä minua muutenkaan nukuttanut.
http://www.youtube.com/watch?v=Z4Q9N0T3Sqc&feature=related


Lauantaina aamulla lähdimme taas festaripaikalle ja ehdimme vain aamupalalle jonojen takia, sillä lähdimme 9.30 keskustaan kahdeksi tunniksi ostoksille. Sieltä löysin uuden neuleen H&M:ltä sekä farkut Ginasta. Sinne menikin 60e. Otin aika napakat farkut, mutta kotona huomasinkin että olivatkin liian napakat, joten täytyypi odottaa muutama viikko, jotta ne mahtuvat jalkaan. Sitten suuntasimme takaisin festareille ja mentiin heti syömään jauhelihaspagettia, mikä oli ihan hyvää. Päivä meni bändejä kuunnellen. Päivällä kävimme katsomassa myyntikojuja, missä myytiin festarikamaa ja kaverini ostivat molemmat Maata Näkyvissä -paidat ja minä ihanan Skilletin paidan.
Skillet oli siis illan ja koko festareiden pääesiintyjä ja kyllä oli mahtava! Olin jo monta viikkoa odottanut keikkaa, mutta minulle iski migreeni ja kaverilleni mahatauti, joten emme voineet mennä permannolle hyppimään, joten tyydyimme istumaan kauemmaksi.   Aloin tosin kerran melkein itkemään, kun laulaja kertoi itsemurhan tehneestä ystävästään ja oli kirjoittanu tälle kappaleen. Hän kertoi tietävänsä, että jopa täällä (siis festaripaikalla) oli niitä, jotka eivät enää jaksa elää ja haluaisivat lopettaa elämänsä. Hän kuitenkin sanoi, että Jumalalla on kaikille tarkoitus ja kenenkään ei kuuluisi ottaa omaa elämäänsä pois. En siis muista enää sanasta sanaan, mutta muistan että olin kuitenkin aivan itku kurkussa puheen jälkeen. Otin kuitenkin pari kuvaa, joiden laatu on aivan kamala, sillä otin kännykälläni ja kaukaa, mutta pistämpä kuvan kuitenkin tänne.
http://www.youtube.com/watch?v=2aJUnltwsqs&feature=relmfu

Sunnuntai olikin sitten viimeinen päivä festareilla. Aika meni äkkiä, kun ohjelma loppui jo 14.30 ja lähdimme heti kotia kohti. Matka kesti taas 5h, sisältäen huoltoasemalla pysähdyksen. Festareilta jäi ihan hyvä fiilis, en ollut mokaillut aivan älyttömästi, joten päälimmäiseksi jäi ne kivat muistot, eikä ne mokailut mitä kyllä häpesin välillä erittäin paljon.

Maanantaina sitten alkoi taas tavallinen arki, tosin yöllä oli satanut ensilumi! Rakastan talvea, lunta ja jäätä ja pientä pakkasta. Harmi vain kun lumi suli päivän aikana, mutta toivottavasti sitä saadaan pian lisää!
Laitoin kouluun uuden Skillet-paitani ja enköhän saanut siitä kivasti kuittailuja ja katseita. Kaksi jopa jatkoi seuraavanakin päivänä. En kuitenkaan ymmärrä, miksei saa pitää tykkäämänsä bändin paitaa? Monella on Iron Maidenin ja Metallican paitoja, miksei minulla saa olla Skilletin paitaa? No, kyllähän se on jeesusbändi, mutta monet pitävät 316 -paitoja eikä heitäkään niistä kiusata. No, mutta minustahan pitää aina keksiä uutta haukuttavaa.

Tänään laitoin aamulla korolliset nilkkurit jalkaan, joita en ollut koskaan pitänyt koulussa. Osaan kävellä aika hyvin, toki välillä jalka saattaa vääntyä oudosti, mutta todella harvoin. No, aamulla kaverit kehuivat kenkiä mutta tietysti oli taas niitä jotka katsoivat niitä ja ilmeistä näki miten inhosivat niitä. En tiedä eivätkö he pitäneet kenkien mallista, vai siitä että minä pidin niitä. Oli miten oli, ei se hyvältä taaskaan tuntunut. En ymmärrä oikeasti mikä minussa on vikana? Miksi minusta täytyy aina keksiä jotain haukuttavaa? Miksi minusta täytyy keksiä uusia juoruja? Miksi minä olen se jota kaikki haukkuu ja jonka kaveri kukaan ei halua olla? Olen yrittänyt olla mukava, en melkein koskaan hauku toisia enkä mielestäni muutenkaan erotu massasta kovin radikaalisti. Iltapäivällä menin kaverini kanssa 4H Duunirinkiin, mistä voi saada pieniä töitä ja siten rahaa. Olin aivan häpeissäni, sillä 4H toimii nuorisotalon yläkerrassa, joten kaikki koulumme kovikset näkivät meidät. Siltikin, tarvitsen rahaa, joten ei voi häpeillä. Ilmoittauduinkin siis joulusiivoojaksi, vaikka inhoan siivousta. Kaikkeen sitä suostuukin rahan takia. Nolasin sielläkin itseni monet kerrat, oikeastaan aina kun avasin suuni. Haluaisin eroon tästä häpeän tunteesta, mutta en ole vieläkään keksinyt keinoa miten se onnistuisi, ei varmaan mitenkään. Illalla sitten söin kanaa ja riisiä ja puoli levyä suklaata ja minua alkoi ahdistamaan aivan älyttömästi, joten päätin lähteä lenkille pitkästä aikaa. Huomasin kuitenkin, että kuntoni on mennyt aivan surkeaksi. Jaksoin mennä 45 minuutissa vain 5km. Lenkin jälkeen kuitenkin oli ihan kiva fiilis kun olin taas jaksanut raahata peppuni ulos ja jopa juosta. Toivottavasti kesään mennessä kuitenkin jaksaisin mennä tunnissa 11km, se olis aivan loistavaa, sillä en ole koskaan kunnolla harrastanut juoksua.

Otsikoton

Tänään aamu alkoi ihan hyvin, kunnes puhelimeni soi. Arvasin jo numerosta, että se oli psykologi, enkä olisi halunut vastata, mutta kännykkäni soi niin kovaa, että oli pakko. Psykologi kysyi sopisimmeko ajan, vai onko enää tarvettakaan. Tässä tiesin tilaisuuteni tulleen. "Ei varmaan tarvii enää, kaikki on hyvin" sanoin pirteällä äänellä. Psykologi sitten kyseli vähän miten on mennyt ja valehtelin taitavasti, että kaikki on sujunut hyvin. Lopuksi psykologi sanoi, että voin aina soittaa ja pyytää aikaa jos haluan. Puhelun jälkeen olin helpottunut. Helpottunut siitä, että enää minun ei tarvitse puhua kenellekään asioistani. Saan pitää kaiken itselläni ja murehtia niitä niin paljon kuin tarvitsee, ilman että joku on kertomassa kuinka murehdin turhasta ja pitäisi ottaa positiivisempi asenne.

Koulussa taas oli kamalaa. Yhteiskuntaopin tunnilla saimme tehtävän, enkä osannut kaikkia kohtia, vaikka siis sai tehdä kirjan kanssa. Mulle ei oo koskaan käynyt niin, että en ole osannut tehdä koko tehtävää vaikka olisin yrittänyt kunnolla. Kuviksen tunnilla meitin puoli tuntia, miten sanon opettajalle, että työni on valmis, mutta en voi itse fixata astmani takia. No, sekin sitten onnistui juuri ennen tunnin loppua. Englannin tunnilla tarkistimme tehtäviä ja piti sanoa aina yksi lause englanniksi. Osaan oikeasti lausua englantia ihan siedettävästi, mutta tunnilla kaikki kykyni aina katoavat. En aina edes saa sanottua sanaakaan. No, tällä kertaa onnistuin kuitenkin edes jonkin verran puhumaan, mutta yhteen sanaan vain luettelin kirjaimet ja yhden lausuin niin kuin kirjoitetaan. No, eiköhän sitten säälittävän ääntämisyritykseni jälkeen luokkastamme kuului hiljainen kuiskaus: "Hehe, eihän toi osannu yhtää" ja pari hihitystä päälle.
Sitten oli opoa, siinä ei sentään tarvitse opiskella. No, opo kertoi hieman huomisesta Jyväskylän ammattikouluihin tutustumiskierroksesta. Menemme siis täältä pikkuiselta paikkakunnalta isompaan kaupunkiin tutustumaan ammattikouluun, sai valita 2 linjaa minne halusi tutustumaan ja minäpä valitsin sosiaali- ja terveysalan sekä kone- ja metallialan, mistä oikeastaan vain jälkimmäinen kiinnostaa. Kaikilla muilla on ryhmä tai ainakin pari, mutta minä olen yksin sillä valintani ovat niin erikoiset ettei kukaan muu ole menossa molempiin samoin kuin minä. Olen niin varma, että eksyn jossain vaiheessa, varsinkin kun täytyy siis mennä koulun järjestämällä linja-autolla, joten pelkään että odotan sitä väärässä paikassa tai jotain. Kierroksien jälkeen minulle jää vapaa-aikaa 1,5h, joten ajattelin kävellä toisesta ammattikoulusta keskustaan, jonne on matkaa hieman alle 2km ja käydä nopeasti h&m:llä tai Ginassa ja kävellä takaisin tuo hieman alle 2km, toivottavasti ehdin. Opon jälkeen oli vielä uskonto, no saimme tietää että koe on reilun viikon päästä. Saimme kertausmonisteet, mistä tulee jotain kokeeseen. No, en osannut mitään, en yhtään mitään. Yritin etsiä kirjasta, mutta en edes sen avulla osannut. Miten voisin osata sitten ilman kirjaa? Tuleva uskonnon koekin siis stressaa.
Kaiken tämän lisäksi, kun olin lähdössä koulusta, minua sanottiin vielä "vi**n läskiksi". Mikäpä olisikaan mukavampi tapa päättää koulupäivä. En ymmärrä, mikä pakkomielle kaikilla on haukkua mua. Mua on kiusattu siitä asti, kun muutin tänne eli eskarista. En ymmärrä mikä mussa on niin pahasti vikana, että täytyy levitellä juoruja, puhua pahaa selän takana, haukkua päin naamaa... Olen yrittänyt korjata itseäni. Olen muuttanut tyyliäni, hiusten muotoani, laihduttanut (tosin lihonut melkein entiseksi, ei ihmekään että haukutaan läskiksi), meikannut monella tavalla, olen yrittänyt muuttaa jopa luonnettani, mutta mikään ei auta, aina keksitään lisää vikoja.

No, kun tulin kotiin koulusta, yritin kertoa isälleni, että sairaalasta tuli kirje, missä aikaani on siirretty, mutta ennen kuin ehdin avata suuni, kuului huutoa, että minun täytyy mennä huoneeseeni, kunnes saan luvan tulla pois, no sitä lupaa ei ole vieläkään neljän tunnin kuluttua kuulunut. Kaiken tänään tapahtuneen jälkeen tuli mieleeni, että olikohan sittenkään viisasta lopettaa psykologilla käynti, vaikkei se oikeastaan auttanut minua paljoakaan.

Masentaa, masentaa, masentaa

En ole viime aikoina jaksanut tehdä yhtään mitään. En mitään. En edes kirjoittaa tänne blogiin vaikka ennen se jotenkin helpotti kun pystyi johonkin kirjoittamaan omia ajatuksiaan. Yli viikko on mennyt niin, että en ole jaksanut edes istua tietokoneella. En ole jaksanut tehdä läksyjä, lukea kokeisiin, siivota enkä edes välillä ole jaksanut katsella telkkaria. Yksikin aamu jäin vain nukkumaan kun en jaksanut nousta ja lähteä kouluun. Eilen illalla kun tulin kotiin nuortenillasta, missä oli aivan kamalan ahdistavaa, pesin vain hampaat ja menin makaamaan sänkyyn, en jaksanut edes kuunnella musiikkia. Monena päivänä vain olen koulun jälkeen kaatunut sänkyyn makaamaan enkä ole tehnyt mitään moneen tuntiin, vain ajatellut kuinka paha olo mulla on. En erota onko tämä vain jaksamista vai että ei vain huvita, vai ehkä molempiakin.
Olen jostain syystä ollut vielä epätyytyväisempi itseeni kuin ennen. En edelleenkään näe yhtäkään hyvää asiaa itsessäni, huonoja taas tuntuu löytyvän joka päivä lisää. Yhteiskuntaopin kokeesta saatu 9+ tuntui suurelta pettymykseltä, samoin bilsan 8+. vaikka joidenkin mukaan ne ovat kuulemma hyviä numeroita. Mulle hyvä on aina ollut 10- tai 10, siedettävä 9 ja maailmanloppu 8. Nykyään en ole aivan niin tiukka itselleni, mutta alle kaseja en salli itselleni, vaikka välillä niitäkin tulee. Olen myös ollut paljon herkempi kuin ennen. Jos minun täytyy puhua jollekin aikuiselle, oli se sitten opettaja tai vaikkapa seurakunnan nuorisotyöntekijä, minua alkaa pelottamaan ja ahdistamaan ja ääneni menee aivan itkuiseksi ja haluaisin vain paeta. Ennenkin minua on ahdistanut, mutta ei näin pahasti. Lisäksi viiltely on tullut takaisin. Olin jo jonkun aikaa erossa siitä, mutta tällä viikolla sorruin siihen taas. Nyt kaduttaa, mutta tiedän ettei seuraavalla kerralla katumus muistu mieleeni. Myös muistini on heikennyt, ja pahasti. Välillä en muista miten olen jonnekin paikkaan päässyt tai mitä olen tehnyt 5 minuuttia sitten, saati edellisenä päivänä. Jos haluan muistaa jotain, minun pitää ajatella ja miettiä todella kovasti, jotta saan edes jotain muistikuvia.
Kaiken tämän lisäksi, ne vähätkin puolikaverit ovat etääntyneet. Kukaan tyttö luokaltani ei edes puhu mulle. Pojat suostuu puhumaan sentään vielä, mutta on vaikea keksiä mitään puhuttavaa kun itse en ymmärrä mitään mopoista tai traktoreista mistä ne aina puhuu. Koulussa on tosi hankalaa, koska ahdistaa joka sekunti. Ruokailu on pahin aika, koska en voi mennä syömään kun ei ole kaveria, ruokavälkkä kestää 35-40 minuuttia, joten siksi aikaa pitäisi aina keksiä jotain tekemistä. Yleensä vain lähden käymään kaupassa, en osta mitään mutta meneepähän 15 minuuttia aikaa vähemmän ahdistuneena.
Viime aikoina vain kaikki on mennyt huononpaan suuntaan, tuntuu että en vain kestä enää. En ennenkään kestänyt, mutta nyt vielä vähemmän. Tekisi mieli mennä pyytään jostain apua, mutta mitä kukaan voisi tehdä? Psykologia kokeiltu, se nainen vain masentaa entistä enemmän. Lääkkeitä voisin toki ehdottaa, mutta ne ovat luultavasti kalliita ja mun on pakko säästää jokainen sentti minkä vain pystyn, jotta saisin hankittua sen kevarikortin. Joten, ei ole mitään mikä auttaisi. Ajatus siitä, että elämäni tulee olemaan ikuisesti tälläista, ei oikein houkuttele. Joskus tekisi mieli vain lähteä jonnekin metsään piiloon ja paastota niin kauan, kunnes kuolisin.

Mietiskelyä

Tänään oli kunnon ajattelu päivä. Aamulla myöhästyin - again. Vielä olisi jaksoa jäljellä 6 koulupäivää ja eikä saisi tulla yhtäkään myöhästymistä tai muuten tulee jälki-istuntoa, joten ensi viikon torstaina onkin koulua sitten neljään. Eka tunti oli ruotsia ja se ei oikein kiinnostanut, joten olin aivan omissa maailmoissani koko tunnin. Mietin enimmäkseen tulevaisuuden ammattiani. Mitä tehdä lukion jälkeen? Aikaisemmin vaihtoehtoina ovat olleet lääkäri ja lakimies, mutta tänään ajatukseni vahvituivat siten, että lakimies tuntuu oikealta. Vaikka lakimiehet saavat vähemmän palkkaa kuin lääkärit, niin se ei ole niin vastuullista työtä ja opiskelukin kestää vähemmän aikaa. Lisäksi olisi mielenkiintoista opiskella lakia ja päästä joskus rikosoikeuteen.
Toinen aihe mikä mietitytti tänään oli se, kumpi tuli ensin masennus vai syömisvammailu? En usko, että itselläni olisi mitään syömishäiriötä, mutta ei kai kaikki ajatukseni ruokaa ja painoa kohtaan ole aivan normaaleja, joten kutsun sitä syömisvammailuksi. Muistelin milloin aloin laihduttamaan ensimmäisen kerran. Se oli muistaakseni 4. tai 5. luokalla, opettelin silloin mitä tarkoittavat kalorit jne. Silloin en kuitenkaan laihduttanut pysyvästi, mutta 7. luokalla laihduin muistaakseni puolessa vuodessa 8 kiloa. Ne kaikki tosin on tullut nyt takaisin kun terveydenhoitaja valitti, mutta toivottavasti pääsen eroon tästä ylimääräisestä massasta. Sitten mietin, milloin ensimmäisen kerran oli masennusoireita. Sekin oli muistaakseni joskus 5. luokalla. Silloin jopa viiltelin muutaman kerran. Muistan, kuinka itkin silloin sitä, kuinka ruma, ällöttävä ja lihava olin. Se helpotti hieman kuudennella luokalla, mutta seiskalla taas alkoi uudestaan, pahempana. Kasin syksyllä masennukseni oli melkein pahimmillaan, silloin alkoi itsemurha-ajatuksetkin tulla voimakkaammin esiin. Masennuksen ja syömisvammailun ensioireet siis tulivat aika samoihin aikoihin, joten en varmaan koskaan saa selville kumpi tuli ensin. Tämä on vähän samantyylinen kysymys kuin kana&muna juttu. En myöskään tiedä miksi tämä kaikki alkoi silloin 4.-5.luokalla. Mikä asia saa 10-11 vuotiaan laihduttamaan ja masentumaan? Silloin minua ei vielä kiusattu kovin pahasti eikä ollut kai mitään järkyttävää tapahtumaa. Toivoisin, että saisin näihin joskus vastauksen itseltäni, ihan vain mielenkiinnon vuoksi.
Kolmas mietiskelyn aihe oli elämäni. Mietin, miksi jaksan olla täällä. Joka päivä itken, saan paniikkikohtauksia, ahdistaa, pelottaa... Koulu menee huonosti, kotiolotkaan eivät ole kovin hyvät, ei ole kavereita, ulos meneminen pelottaa, itkettää kun katson peiliin, kyyneleitä tulee monta kertaa päivässä. Olen yrittänyt parantua, mutta ei mikään "iloinen ajattelutapa" vain toimi. Ei auta. Ei vaikka psykologi niin väittääkin. Jos edes pääsisin eroon siitä, että pelkään lähteä jonnekin missä on ihmisiä auttaisi jo paljon, mutta en pääse siitä eroon. Itkemisestäkin olisi kiva päästä eroon. Tänäänkin itkin aamulla, koulussa välitunnilla vessassa piilossa, koulun jälkeen ja tiedän että varmaan itken vielä kun yritän taas nukkua. Miten edes joku voi ikeä monta kertaa päivässä?
Ja vielä neljäs aihe: ihastuminen. Ennen ihastuin siten, että olin ihastunut samaan henkilöön 2-6kk ja sitten tuli uusi ihastus. Nykyään en ole ollut kunnolla ihastunut melkein puoleen vuoteen. En edes viitsi ihastua, tiedän etten koskaan saa ketään, koska olen ruma ja lihava ja luonteeni on aivan kamala. Tälläkin hetkellä osittain tykkään eräästä, mutta en edes tunne häntä kunnolla. Tosi kiva kuulla juttuja kun muut seurustelee ja säätää kaikkien kanssa ja kuulee juttuja miten se ja se taas nuoleskeli siellä ja siellä.

Tajusin tänään myös, että yks maailman tärkeimpiä juttuja mulle on musiikki. Kuuntelen musiikkia aina kun mahdollista. Aamu alkaa siitä kun laitan voicen päälle ja kuuntelen aamuradiota. Koulumatkalla kuuntelen kännykästä musaa, koulussa välitunneilla kuuntelen musaa, kotimatkalla, kotona tietokoneelta ja nukkumaan mennessä vielä muutama kappale kännykästä. Kuuntelen monenlaista musiikkia, riippuen fiiliksestä. Itselleni on tärkeää kappaleessa niin melodia kuin sanatkin. En tiedä montaakaan kappaletta, joissa olisi loistavat sanat ja loistava musiikki. Tässä kuitenkin kaksi missä molemmissa koskettavat sanat ja hyvä musiikki, Chisua en niinkään kuuntele muuten, mutta Megadeth on kuulunut suosikkeihini jo kolmisen vuotta.

Hirveä itsehillinnän menetys

Ällöttää kun ajattelen eilistä. Olin siis isäni, hänen kaverinsa ja tämän vaimon kanssa kodalla paistamassa makkaraa, en syönyt yhtä makkaraa - vaan kaksi! Jo silloin tuli hirveä morkkis. No, mentiin kodalta sitten sinne isän kaverin kotiin ja siellä sitten söin thaimaalaista ruokaa, mitä tämä isän kaverin vaimo teki. Se oli kyllä hyvää, mutta en pysty kuvittelemaankaan kuinka paljon kaloreita siinä oli. Tämäkään ei vielä riittänyt, vaan sitten söin vielä ison suklaamuffinsin ja kinuski-toffee jäätelön. Kaloreita tuli siis melkein 2000, hyi. Tunnen niiin suurta syyllisyyttä että petin itseni, mutta yritän olla ajattelematta, koska olin kuitenkin viimeistä kertaa heidän luonaan kylässä. He nimittäin muuttavat Saksaan, sillä tämä isän kaveri sai sieltä todella hyväpalkkaisen työn. Heidän muuttonsa ei kuitenkaan ole vielä aivan varmaa, sillä tällä kaverilla on 6kk koeaika siellä ja sitten vasta hän saa tietää saako vakituisen työn. Tämän lisäksi myös he odottavat lasta, joten se houkuttelee kuitenkin jäämään Suomeen. En tiedä kummin haluaisin, sillä jos he muuttavat Saksaan niin me muutamme heidän taloonsa, siis 15km päähän nykyisestä, toiselle paikkakunnalle, joka tosin kuuluu tähän missä nykyäänkin asumme. Toisaalta, he ovat mukavia ihmisiä niin olisi kiva jos heitä näkisi useammankin kerran vuodessa.

Tänään alkoi aamu iloisesti. Vyötäröltä oli kadonnut turvotus ja mittanauha näytti 4cm vähemmän, jee. Tänään olin taas kirkossa. Siellä oli joku perhekirkko ja koko kirkko oli täynnä lapsia ja myös kirkonmenot olivat hieman muunneltuja, jotta lapset jaksaisivat kuunnella. Meinasin alussa hajota täysin mies papille, joka yritti neljä kertaa aloittaa puhumisen ja sai aina vain yhden äännähdyksen ja joutui köhimään ja lopulta sai sanottua asiansa mikki hiiri äänellä. Kirkon jälkeen istuin jonkun aikaa kotona, kunnes isä käski lähtemään kauppaan. Sain 15e ja sain ostaa sillä ruokaa ja herkkuja. No, ostin itselleni omenoita, sokeritonta mustikkakeittoa, riisikakkuja sekä light mehua, joka oli aivan järjettömän pahaa, mutta ei siinä olekaan kuin 5kcal 500ml pullossa, josta tulee 5l mehua. Lisäksi ostin sitten kanaa, rinkeleitä, suklaata ja maitoa. Tein kanarisottoa ruuaksi ja sen jälkeen lähti aivan käsistä. Söin ison annoksen risottoa, kaksi rinkeliä, lasin omenamehua, kaksi riviä suklaata ja pussin popcorneja. Hyi, hyi, hyi ja vielä kerran hyi. 1300kcal ainakin. Ällöttää, tunnen taas mahani turvotuksen ja läskit. Itkettää, oksettaa ja on muutenkin täysin hajonnut olo. Tänään kyllä lupaan itselleni, että huomenna on max. 200kcal + kävelyä 90min (hieman reilu 200kcal) eli toivottavasti huomenna tää pitää ja menee miinukselle. Lisäksi tietty kouluun taas vesipullo mukaan, että tulee juotua sitä vettä edes jonkun verran. Tänään järkytyin, kun näin hiusteni kunnon. Hirveästi kaksihaaraisia, sellaisia ihme palluroita ja muutenkin heikon näköiset hiukset. Pitäisi vähentää suoristamista. mutta en vaan pysty menemään kouluun tai minnekään kiharilla hiuksilla. Ehkäpä täytyy joku päivä vain voittaa pelko, mikä voi olla aika mahdotonta. Alkaa hieman pelottamaan, mitä jatkuva univaje tekee elimistölleni. Nukun joka yö 3-6 tuntia, se ei vaan voi olla pidemmän päälle kovin terveellistä. Toivottavasti huomenna menee syömiset ja liikunta hyvin, jotta laihdutus lähtisi kunnolla käyntiin. 3vk aikaa Maata Näkyvissä -festareille, siihen mennessä tavoite 46kg.
Vielä tähän loppuun sellainen, että olin tänään erittäin hämmästynyt ja iloinen, sillä huomasin että olin saanut lukijan blogilleni. Tottakai se on loogista että netissä olevaa blogia joku lukee ja oikein liittyy lukijaksi, mutta silti jotenkin hämmästyin ja tuli olo, voiko tämä olla edes totta. Mutta tosiaan, kiitos sinulle ja kaikille muillekin jotka joskus ehkä liittyvät lukijakseni.

Sortumista, nuorteniltaa ja kiusausten vastustamista

Tänään on taas ollu sellane päivä että olis voinu jättää kokonaan nousematta sängsytä. Heti aamulla mulla oli kurkku kipeä ja nenä vuosi ja oli hirveä olo, mutta päätin lähteä kouluun kun kerrankin heräsin ajoissa. Koulumatkalla kävin ostamassa pullon lähdevettä, nenäliinoja ja kurkkupastilleja (joissa on 5kcal/pastilli, iiks!), jotta olo olisi hieman helpompi. Koulussa en ymmärtänyt matematiikasta mitään, yh:n tunti meni musiikkia kuunnellen, äidinkielen tunnilla olin netissä, enkun tunti meni hiljaisuudessa ja fysiikan tunti meni kuuntelemalla kun taas kaksi idioottia puhui kaikkea paskaa. Koulussa sorruin syömään puolikkaan lihapullan ja 1/4 perunaa vaikka olin luvannut itselleni olla syömättä...
Iltapäivällä kävin vaa'alla, jonka luku ei ollut muuttunut yhtään, katselin telkkaria ja tein ruokaa. Riisiä ja kanaa, 470kcal ja menin syömään koko annoksen. Päivän saldoksi tuli siis +550kcal, hyi. Pitäisi tuo 50 kaloria jotenkin kuluttaa vielä tässä illalla. Vettä sentään tuli juotua litra, mikä on loistava juttu kun en yleensä juo kuin pari desiä. Illalla oli seurakunnan nuortenilta ja katseltiin jotain tylsää elokuvaa johon en oikein pystynyt keskittymään, mutta tulipahan taas yksi leima isospassiin. Nuortenillan loputtua, kävin kaupassa hakemassa iskälle kaksi Fazerina -levyä, lemppari suklaatani. Matkalla huomasin, että varmaan kaikki yläasteelaiset ja lukiolaiset oli keskustassa ja tajusin että olen varmaan ainoa joka ei tee koskaan mitään.. Olisi kiva saada taas ystäviä tai edes joku jonka kanssa viettää aikaa.
Olen kuitenkin iloinen, että pystyin vastustamaan pullaa ja mehua mitä oli nuortenillassa ja suklaata, huhhuh sitä kalorimäärää mikä niistä olisi tullut jos olisin sortunut. Isä kuitenkin lupasi tänään että minä tulen sen mukaan kun mennään isän kaverin ja hänen thaimaalaisen vaimonsa luo ja mennään rantaan paistamaan makkaraa! Melkein 300 kaloria yhdessä makkarassa ja pakko syödä, yritin sanoa etten halua tulla mukaan mutta on vaan pakko. Pelottaa jo valmiiksi se makkara ja se, että joudun olemaan jonkun aikaan yksin sen thaimaalaisen kanssa ja englannin taitoni ovat niin huonot että jos yritän puhua jotain, niin siitä ei varmaan saa mitään selvää joten tulee varmaan kiusaantunut hiljaisuus. Huomenna on myös taas töitä, pitkästä aikaa. Odotan innolla että näen taas sen vanhan naisen ketä autan, sillä hän on tosi mukava, vaikka onkin tooosi tarkka työnjäljen suhteen. Toivottavasti huomenna ei olisi yhtä paha mieli kuin tänään, vaikka joudunkin syömään makkaran.

Lyijytäytekynän metsästystä ja isoskoulutusta

Tajusin juuri, että en muista eilisestä juurikaan mitään. En muista yhtään miten meni koulussa tai mitä tein kotona. Muistan vain että vaaka näytti vain 100g vähemmän ja luin pari kertaa yhteiskuntaopin kokeeseen. Kaikki muu on pimennossa. No, ehkäpä eilen oli vain niin huono päivä että oon blokannu sen mielestäni...
Mutta tänään oli ihan siedettävä päivä. Tosin aamulla fysiikan kaksoistunnilla, jossa on sekoitus meidän luokastamme ja rinnakkaisluokasta, ainoa siinä ryhmässä oleva kaverini nukkui pommiin ja jouduin olemaan yksin ensimmäisen tunnin, joten kaksi idioottia vittuilivat koko tunnin. Kuului supinaa ties mistä asioista enkä edes niitä viitsi tähän kirjoittaa. Raivostuttavaa! Tänään oli yhteiskuntaopin koe ja se meni vähän niin ja näin, mutta olen onnellinen että olen päässyt eroon stressistä ennen koetta ja siksi minua ärsyttää jos sellaiset 10-oppilaat stressaa vaikka ne osaa kaiken. Kokeessa tosin häiritsi kun istuin erään luokkalaiseni pojan takana, joka haisi niin kauheesti hieltä että oikein oksetti. Oli pakko tehdä koe pitämällä nenästä kiinni ja yrittää olla oksentamatta, se vaan oli niin voimakas ja paha haju! Mutta kokeen jälkeen kaikki menikin sitten suhtkoht normaalisti.

Iltapäivällä metsästin lyijytäytekynää paikkakuntamme liikkeistä, kunnes viimeisenä tajusin, että Tiimarissahan niitä myydään! No, ainakin sain kävelyä. Tiimarissa oli eräs riparillani ollut isonen, joka onnistui säikäyttämään minut kun en huomannut häntä ja sydämeni hakkasi sen jälkeen varmaan 10 minuuttia. Inhoan säikyttelyä kun itse olen säikky mutta en onnistu koskaan säikyttämään muita. Syömiset meni loistavasti. Koulussa söin pari haarukallista porkkana-lantturaastetta (jolle olen kylläkin allerginen..) alle 20kcal ja kotona makaronia (kuivapaino 70g) ja jauhelihakastiketta n.400kcal, eli sain pidettyä alle 500kcal! Lisäksi kävelin keskustassa ainakin 20 minuuttia ja vedin kotona rasvanpoltto harjoituksen, joten kulutin liikunnalla n. 100kcal. Päivän saldo: +320kcal.
Iltapäivästä mulla oli isoskoulutus, missä tehtiin pareittain hartaudet. Sain parikseni erään mukavan ja tutun ihmisen ja päätimme tehdä hartauden ystävyydestä. Oli kyllä aika jännää yrittää vetää hymynaama ja tehdä aiheesta, mikä ei kosketa oikeasti itseään, sillä mulla ei oo yhtään kunnon ystävää, tai edes kaveria. Isoskoulutuksessa meille lähtijöille jaettiin Maata Näkyvissä -festarit 2011-lehtinen missä oli festareiden ohjelma. Kuuntelin ihan mielenkiinnosta millaista musiikkia esiintyvät Gospel-bändit soittavat ja ihastuin Skilletiin! http://www.youtube.com/watch?v=1mjlM_RnsVE soittavat hyvin ja sanatkaan ei nyt niin himohimo uskovaiset ole. Jännittää vähän noi festarit, pitäis pystyä olemaan normaali iloinen nuori 55 tuntia! Ei mitenkään mahdollista. Linja-automatkankin joudun istumaan varmaan yksin tai jonkun ällötyksen vieressä. Ja se, että ei pääse tekemään mitään kuntoilua, juuri kun olen siitä hieman innostunut. Ja vielä sekin, että olen niin hirveän ujo, etten pysty tutustumaan keneenkään, vaikka haluaisinkin.
Tätä kirjoittaessa muistin, että minun piti soittaa työpaikalleni jo tiistaina, että pääsen tulemaan lauantaina. Iiks, ja nyt taitaa olla jo liian myöhäistä. No, soitan kuitenkin ja toivon parasta että mulle ei suututa. Autan siis lauantaisin kaksi tuntia erästä ms-potilasta ja teen kotitöitä ja muita pikkujuttuja ja saan hieman palkkaa sitten siitä. Pelkään vain kamalasti soittamista, en oikein edes tiedä mikä siinä on niin kamalaa, mutta se on vain ihan hirveän pelottavaa!

Salmiakkia ja läskiahdistusta

Tänään oli parempi päivä kuin eilen, onneksi. Aamulla oli tosin taas vaikeuksia herätä, kesti 40 minuuttia ennenkuin edes pääsin sängystä ylös, joten myöhästyin koulusta taas. Onneksi ope ei merkinnyt sitä Wilmaan, joten saan vielä myöhästyä kaksi kertaa ennen kuin joudun jälki-istuntoon. Koulussa juttelin pitkästä aikaa erään mukavan ihmisen kanssa, joka on opiskelemassa muualla mutta on vain tämän jakson meidän koulun lukiossa ja sattui tulemaan samalle kuvistunnille.

Kesken koulupäivän kävin kaupassa ruokavälkällä ostamassa Pirkka Salmiakkeja. Ne on mielestäni tosi hyviä, maksavat vain 1.49e ja koko pussissa on vain 110kcal! Unelma karkkeja laihduttajalle :) Tänään oli kyllä aika ahdistava tunne koko päivän. Tuntui että kaikki tuijottavat mua, siis oikeasti näin kuinka moni katsoi minua ja moni oikein tuijottamalla tuijotti. Tarkistutin monesti kavereilla onko naamassani jotain tai näytänkö oudolta tai onko hiukset huonosti, mutta ei mikään ollut vialla.. Ehkä olen vain niin ruma että täytyy tuijottaa.
Tänään oli myös kova läskiahdistus, uskalsin käydä vaa'alla mässäily syysloman jälkeen ja vaaka näytti 49.7kg. Olen pettynyt että päästin itseni syömään lomalla, vaikka olin juuri onnistunut laihduttamaan jo reilusti alle 49 kilon. Lisäksi menin syömään melkein koko lautasellisen riisiä ja kanaa, melkein 500kcal... No, huomenna käyn aamulla ostamassa lähdevettä ja juon koko koulupäivän niin ei ole iltapäivällä niin kova nälkä että pitäisi syödä jotain. Meillä alkaa paritanssit neljän viikon päästä ja silloin pitäisi olla jo huomattavasti laihempi, sillä kaikkia poikiahan ällöttäisi tanssia tälläisen läskikasan kanssa. Tavoite on painaa 45 kiloa, teen sen vaikka olemalla kaksi viikkoa kokonaan syömättä jos muu ei auta. Liikuntakieltoa olisi vielä se kaksi viikkoa, mutta ajattelin jos ylihuomenna menisin reippaalle kävelylenkille että saisi jo vähän tuntumaa taas liikkumiseen kun en sitä ole voinut vuoteen harrastaa. Laskeskelin tämän laskurin avulla: http://www.healthyweightforum.org/eng/calculators/calories-required/, että jos haluan laihduttaa 5 kiloa kuukaudessa, saan joka päivä syödä 150 kaloria. Ei siis mikään mahdoton tehtävä. Yksi n.500 kaloria sisältävä ruoka päivässä ja kahden tunnin reipas kävelylenkki mikä kuluttaa 350kcal ja siihen päälle vielä hieman lihaskuntoa. Mietin myös jos alkaisin uimaan kerran viikossa, kun polven tähystyksestä jääneet haavat ovat täysin parantuneet. Olen tosin vielä liian lihava bikineihin, mutta uimallahan sitä laihtuisi.

Aina ei vaan mee putkeen

Tänään oli taas päivä, jolloin mikään ei vaan suju. Ensin taas valvoin yöllä kun en saanut unta ja aamulla herätyskello ei herättänyt, joten olin ensimmäisen tunnin pois, eihän niitä poissaoloja olekaan vielä kuin 45 tuntia ja ei ole edes toinen jakso loppunut. Kotitalouden tunnilla en voinut vastustaa tuulihattuja, joten söin kaksi missä oli kermavaahtoa ja hilloa sisällä ja tunnen itseni hirveäksi ahmatiksi, kun en sellasta pystynyt vastustamaan. Koulussa oli myös koulukuvaus ja näytin taas hirveälle. Ja nolasin myös itseni kun tarvitsin passikuvat ja sitten kuitenkin olin ihan sekaisin siinä kuvaustilanteessa että miten siinä pitää olla. Viimeisellä tunnilla tajusin, että olen hukannut uskonnon kirjani, koska se ei ole koulusssa enkä löydä sitä mistään kotoakaan.
Koulun jälkeen yritin juosta pitämään kokkikerhoa, mutta en mitenkään ehtinyt kahdessa minuutissa sinne, joten myöhästyin. Kun vihdoin pääsin kotiin, minulla oli hirveä migreeni joten iltapäivä menikin nukkuessa. Kun illalla yritin kirjautua Höyhenen kevyt -foorumille, käyttikseni oli bannattu. Tiedän, että olen vuoden liian nuori, mutta käyttäydyin asiallisesti, en ole mikään wnb laihduttaja joka hakisi huomiota ja pystyin keskustelemaan aivan kuten muutkin siellä. Ärysttää, vituttaa, itkettää, masentaa... En tiedä mitä nyt teen! Kirjauduin sitten I wanna be thin -foorumille, mikä vaikuttaa hieman huonommalta näin aluksi, mutta täytyy toivoa että se onkin ihan kiva ja olen vain nyt niin harmissani tuosta omasta bannistani että kaikki muut tuntuu huonoilta.

Tajusin tänään, että melkein kaikki päiväni ovat samanlaisia. Aamulla herään väsyneenä, ahdistun kun mietinkin tulevaa päivää mutta menen silti kouluun. Yleensä myöhästyn ensimmäiseltä tunnilta ja vedän tekohymyn naamalleni. Koulussa ahdistaa, itkettää ja on hirveä olo, mutta silti jotenkin pystyn esittämään normaalia ja vaikuttamaan iloiselta. Kun koulu loppuu, ahdistaa kaikki nolot jutut mitä olen tehnyt sekä se että kotona taas pitäisi jaksaa tiskata, siivota ja tehdä läksyt. Näitä asioita en kuitenkaan saa koskaan aikaiseksi joten ahdistun lisää. Huoneeseen päästyäni yleensä purskahdan itkuun. Sitten avaan tietokoneen, käväisen katsomassa kaikki tärkeät asiat ja sen jälkeen yritän tehdä läskyjä. Sitten teen ruuan ja syön itsekin vähäsen, koska on pakko. Illalla vain katselen telkkaria tai kuuntelen musiikkia, kunnes nukahdan. En koskaan tee mitään, kokkikerhon pitämistä ja isoskoulutusta lukuunottamatta. Liikuntaakaan en voi vielä harrastaa kahteen viikkoon liikuntakiellon takia. Pitäisi keksiä jotain tekemistä, mutta on vain vaikea keksiä jotain mukavaa, sekä minun on vaikea saada itseni tekemään mitään. Kahden viikon päästä onneksi saan taas juosta, joten alan taas lenkkeilemään ja kohottamaan kuntoani.

Kirkossa

Viime yö oli taas kamala. Koneelta lähdin jo hieman yli 12, mutta ajattelin katsella Boston Legalia muutaman jakson, kunnes alkaa väsyttämään. Katselin kuitenkin telkkaria kolmeen asti, kunnes päätin yrittää nukkua. Yritin unta puoli tuntia, mutta minua ei edes väsyttänyt joten päätin kuunnella musiikkia. Musiikkia kuuntelin tunnin verran, kunnes alkoi hieman silmiä painamaan ja päätin yrittää taas unta. Viimeisen kerran katsoin kelloa, kun se oli 04.57, joten nukahdin vasta viiden aikaan ja piti kuitenkin herätä puoli kymmeneltä kirkkoa varten.

Tänään olin siis kirkossa, siksi että olen halunnut viime talvesta asti käydä, mutten ole voinut, sillä se olisi ollut "noloa" ja nyt isoskoulutuksen myötä sain tekosyyn mennä sinne. Menin kirkkoon n.10 minuuttia ennen jumalanpalveluksen alkua ja menin parvelle istumaan. Hetken päästä huomasin kun urkuja tuli soittamaan sama kanttori joka oli omalla riparillani ja hän hymyili minulle. Juuri kun jumalanpalvelus oli alkanut, parvelle tuli myös entinen päiväkotitätini, joka on jo nykyään aika vanha ja varmaan eläkkeellä. Hän ei tunnistanut minua, mutta se ei yllättänyt minua. Hän tuli kirkkoon miehensä ja kahden lapsenlapsensa kanssa, jotka olivat luultavasti 3-4 vuotiaita. Ilmiselvästi lapset olivat ensimmäistä kertaa kirkossa, sillä hän esitteli kirkkoa lapsille osoitellen eri asioita. Toinen lapsista, suloinen tyttö katseli minua usein ja tuli välillä lähemmäksikin ja aina kun katsoin häntä takaisin, juoksi hän mummonsa luo. En tiedä mistä tässä oli kyse, olin varmaan mielenkiintoinen, sillä olin ainoa muu ihminen parvella. He kuitenkin lähtivät lopulta ennen kuin jumalanpalvelus loppui ja mieleeni tuli Kirkossa -laulu, joka on varmasti melkein kaikille tuttu riparilta tai muilta seurakunnan leireiltä.

"Tuli kirkkoon mies ja lapsi
he eteeni istuivat
kai tie oli pienelle pitkä
oli kosteat kiharat
ei monta hetkeä hiljaa
tuo ollut pikkupää
oli paljon kyselemistä
ja paljon nähtävää

Minä tahtoisin isä jo kotiin
isä minua väsyttää
hän nostaa pienet kasvot
ja huuli värähtää
he lähtivät kesken saarnan
minä loppuun asti jäin
sama hiljainen arka pyyntö
nous syvältä itsestäin:
minä tahtoisin isä jo kotiin
isä minua väsyttää"

Sanat ovat mielestäni erittäin kauniit ja tulivat heti mieleeni kirkossa kun kyseiset ihmiset lähtivät. En tiedä miksi, mutta pidän kirkossa käymisestä yksin. Se on hyvä paikka miettiä asioita ja myös Raamatun tekstejä, mihin en oikeastaan usko, mutta joissain on ihan hyvä sanoma. Uskonto on ollu minulle ala-asteelta lähtien kysymysmerkki, en tiedä mitä mieltä olen. En usko siihen että Jumala olisi luonut maapallon, vaan se syntyi alkuräjähdyksessä ja evoluution kautta olemme me ihmisetkin kehittyneet. En usko Jeesukseen tai mihinkään ihmetarinoihin, joita Raamatussa kerrotaan, mutta silti uskon, että jonkinlainen Jumala saattaa olla olemassa, vaikkei ole vastannutkaan rukouksiini tai auttanut minua. Uskonto ja usko tarkoittaa jokaiselle eri asioita, osalle se on huuhaata, jotkut haluaisivat polttaa Raamatun, osalle uskonto on koko elämä jne. Minä en vielä tiedä mitä se on minulle, tällä hetkellä se on huuhaan ja järkevyyden rajalla, mutta uskon että se muuttuu selkeästi jommankumman suuntaan. Silti, aion käydä jatkossakin sunnuntaisin kirkossa mietiskelemässä ja keräilemässä leimoja isospassiini.

Kirkon jälkeen olinkin vain kotona - taas. Katselin pari leffaa ja olin tietokoneella ja kuuntelin musiikkia, muuhun ei minulla riittänyt energiaa. Koulutehtäviä olisi paljon rästissä... Huomiseksi englannista 3 sivua tehtäviä, tiistaiksi kirja-essee, keskiviikoksi terveystietoon 6 sivua tehtäviä, torstaina yhteiskuntaopin koe sekä joka päivälle tietysti läksyt jotka ovat tulleet viime kerralla. Haluaisin tehdä tehtävät, mutta kun en vain jaksa eikä kiinnosta. Tiedän että tämä vuosi on tärkeä, sillä tänä vuonna määräytyy päättötodistuksen numerot ja haetaan jatko-opintoihin. Menen tosin paikkakuntani lukioon, johon keskiarvo taitaa olla jotain 6.5 joten ei sen puoleen huolta, mutta siltikin olisi kiva jos olisi hyvät numerot peruskoulun päättyessä. Tarvitsisin jostain energiaa, mutta en tiedä mistä sitä löytäisin.

Blogin nimikin jo huijaa...

Päätin aloittaa kirjoittamaan blogia, kun äskettäin luin erään luokkakaverini blogia jossa hän kertoi miten kivaa on ollut kavereiden kanssa ja elämä sujuu loistavasti. Aloin ajattelemaan kuinka monella ei elämä sujukaan loistavasti eikä ole kavereita tai minkäänlaista elämää. Kerron oikeastaan päivistäni, ikäänkuin päiväkirja tyyliin mutta kerron myös niin että muutkin ymmärtävät, kirjoittelen niin usein kun jaksan, riippuen fiiliksestä ja onko tapahtunut mitään-olipa se sitten hyvää tai huonoa. Blogin nimi huijaa, että olisin keijukainen, vaikka olenkin tällainen sotanorsu, mutta toivottavasti olen keijukainen muutaman kuukauden kuluttua, 10 kiloa laihempana...

Luokkalaiseni kertoi blogissaan kivasta syysleiristä, no olin samalla leirillä ja ajattelin kirjoittaa vastapainoa kyseiselle blogille. (Jos rakas luokkakaverini luet joskus tätä, niin olen pahoillani että käytän blogisi tekstejä ilman lupaasi):

Leiri oli ihan älyttömän kiva ja rento! -Juu, minustakin leiri oli rento, ei mitään tekemistä syömistä ja kivien maalaamista lukuun ottamatta. Toki illalla oli joku iltaohjelma mutta sain paniikkikohtauksen huoneessamme jota ennen ja jonka jälkeen itkin yhteensä kaksi tuntia joten en edes pystynyt menemään muiden seuraan

Ihmiset oli mukavia ja iloisia ja tämä tarttui minuunkin. -En tiedä olivatko ihmiset mukavia, sillä en voinut kommunikoida kenenkään kanssa sillä kaikki katsoivat minua kuin jotain maailman ruminta ja kauheinta hirviötä, tästä syystä iloinen mieli ei tarttunut minuun.

Ruoka oli ihan älyttömän hyvää taasen! -Tästä olen samaa mieltä, tosin muiden edessä syöminen ahdisti sekä menin oksentamaan yhden ruuan jälkeen koska tuli hirveä omatunto

Ja Isohiekka vaan on yksinkertaisesti paras paikka. -Tästäkin olen kyllä samaa mieltä, oli ihanaa katsella rauhassa järvelle päin sitä upeaa maisemaa, tuli sellainen jännän kiva fiilis

Koko leirin oli tosi hyvä fiilis. :-) -Perjantaina ihan siedettävä mutta lauantaina olisin voinut tappaa itseni... Voi kunpa nämä ajatukset lähtisivät pois ettei tarvistsisi alkaa toteuttamaan...

Että tällainen leiri... Ajattelen kaiken negatiivisesti, olen yrittänyt päästä siitä eroon mutta mikään ei tunnu auttavan. Lisäksi melkein päivittäiset paniikkikohtaukset, toivottomat laihdutus yritykset ja vaikea masennus ei auta tässä positiivisessa ajattelussa.

                                                  

                               Leirillä maalaamani kivi ->

Voisinpa kertoa vielä hieman lisää syyslomastani:

Eli leirin jälkeen lähdin mummon ja papan luokse. Ne asuu kahden kissan kanssa korvessa n. kahden tunnin ajomatkan päässä meiltä. Siellä oli äärettömän tylsää, mutta pääsinpä shoppailemaan Tampereen Koskikeskukseen mummon rahoilla. Siellä näin erään toisen luokkakaverini jonka kanssa vaihdoin muutaman sanan kunnes molempien oli jatkettava matkaa. Mukaan tarttui jc:stä valkoinen neuletakki ja ihanan värikäs pöllökaulakoru, GinaTricotista punainen kaulahuivi ja Skopunktenista mustat nilkkurit. Yhdestä tavaratalosta mummo osti minulle keittiövaa'an jota sanoin tarvitsevani leipomiseen (oikeasti haluan vain mitata ruokaa grammoina että osaan laskea kalorit). Lisäksi mummo lupasi maksaa mopokortin ja pappa ostaa skootterin, ikää siis mulla jo reilusti yli 15. Mutta tuli ongelma matkaan: Haluan siis skootterin koska muutetaan ehkä n.15km päähän tästä nykyisestä kaupungin keskustasta ja haluaisin päästä kulkemaan milloin haluan, mutta isäni mukaan se on liian vaarallista eikä päästäisi minua ajamaan ollenkaan tielle muulla kuin kevarilla. Kevari ois mulle ok muuten, mut kustannukset hirveitä ja joutuisin itse ostamaan sen kevarin minkä saa halvimmillaan käytettynä n.1500e. Mutta ei tästä sen enempää.

Mummolassa kolme yötä oltuani, menin äitini luokse. Olen ollut äitini kanssa riidoissa tammikuusta asti enkä puhunut hänelle ollenkaan. No pikkuvelipuoleni olivat kovasti kasvaneet eivätkä muistaneet minua. Onneksi yksi kolmesta kissasta muisti ja tuli heti hakemaan silityksiä, tosin sain niistä kissoista allergisen reaktion ja silmäni turposivat ja muuttuivat punaisiksi. Kävin katselemassa siellä päin olevia isäpuoleni sukulaisia jotka ovat tosi mukavia. Isäpuoleni sisko toi mulle tuliaisiksi jostain päin suomea lätkäliiga-karkkeja mitkä oli superhyviä pitkästä aikaa. "Shoppailin" citymarketissa ja löysin Tresemmen lämpösuoja+hiuslakka vain 5e paketin! Molemmat siis normisti 7.90e kappale. Oon vieläkin ihan innoissani tästä löydöstä. Lisäksi ostin 15-packin Coca-Cola Zeroa vain 9.99e, tästäkin olin iloinen, rakastan kokista! Äitini luona olin kaksi yötä jolloin sitten palasin taas kotiin isäni luo ja kirjoittelen ensimmäistä blogimerkintääni josta tuli kunnon romaani. Äitini luona vierailemisesta jäi outo fiilis. En ole enää niin vihainen, mutta pelkään että äitini on ja puhuu nyt taas kaikille minusta pahaa. Toivottavasti näin ei ole ja kuvittelen vain, mutta jos pelkää pahinta niin ei voi kauhistua. 

Äitini toimii Avonin meikkikonsulttina ja sain n. 20 pientä hajuvesinäytettä. Avasin Hawaiian Shores- nimisen tuoksun ja se oli aivan ihana! Siitä näytteestäkin riittää ainakin kolmeksi kertaa, suosittelen kyseistä hajuvettä! Lisäksi sain meikkivoide näytteen, sekä äitini kaappiin jääneet x-tran hiuslakan, Yves Rocherin ripsivärin sekä eyelinerin ja vaaleanpunaisen kynsilakan.

Katson kelloa: Se on 1.48 ja mietin: Miksi ihmeessä kirjoitan blogia näin myöhään yöllä enkä ole nukkumassa? Mutta sitten muistankin vastauksen: Ainiin, minullahan on univaikeuksia enkä saa unta vaikka mitä tekisin.. Täytyypi varmaan kohta mennä edes yrittämään sitä unta, jos vaikka näkis hyviä unia, kun tuntuu että hereillä oleminen on vain painajaista.

Olen muuten pahoillani kuvien laadusta, mutta pääasia on että on jonkunlaisia kuvia!